Eliöiden kuvailu ja luokittelu on monimutkaista. Eliölajeja on paljon ja niistä vain pieni osa tunnetaan nykyään. Tieteellisesti on kuvattu noin 1,8 miljoonaa eliölajia, mutta kaikkiaan lajeja arvioidaan yleensä olevan jotain 7-15 miljoonan väliltä (jotkin arviot yltävät 100 miljoonaan).
Luonto ei myöskään aina sovi ihmisen havittelemaan selkeään muottiin, vaan eliöt kulkevat omia polkujaan. Aina ei ole selvää mikä ”laji” on. Sanonnan mukaan lajin määrittely voi aluksi ihmisen mielestä vaikuttaa helpolta, koska ihminen itse on niin selkeästi oma lajinsa. Muilla eliöillä asia ei useinkaan ole näin. Esimerkiksi kasveilla uusia lajeja syntyy yleisesti risteytymällä. Jakautumalla lisääntyville bakteereille tarvitaan myös oma lajin määritelmä.
Lisäksi lajit pitäisi saada luokiteltua selkeäksi hierarkkiseksi tai puumaiseksi järjestelmäksi niiden kehityshistorian mukaan. Tämäkään ei ole helppoa koska aikaisemmin tapahtunutta kehitystä ei voida palata katsomaan, vaan luokittelu on perustettava nykyisin elävien eliöiden ja fossiilien vertailuun. Tuloksena voi olla selkeä näkemys, mutta usein kuitenkin monta hieman erilaista, kilpailevaa luokittelumallia.
Koko eliökunnan rakennetta yrittää selvittää suuri joukko tutkijoita, taksonomeja. Vuosien varrella kertynyt tutkimustieto on pirstoutunut erilaisiin tieteellisiin julkaisuihin. Tutkimustyön pohjana käytetyt eliönäytteet ovat myös hajallaan museoissa ja muissa laitoksissa ympäri maailmaa. Näytteitä digitoidaan ja laitetaan verkkoon saataville, mutta mitä tehdä tutkimustiedolle? Jotta tietoa voitaisiin helposti käyttää hyväksi muun biologian pohjana, parasta olisi että luotaisiin verkkoon avoin tietolähde, jossa tarjottaisiin kulloisenkin parhaan tietämyksen mukainen luokittelumalli. Tämä ajatus on esitetty nimellä Unitary taxonomy (UT), suomennettuna ehkä yhtenäinen taksonomia (ks. tarkemmin Scoble 2004: Unitary or Unified Taxonomy? Philosophical Transactions of the Royal Society B, Biological Sciences 359:699-710).
UT:n ideana on yhdistää konsensuksena syntynyt yksi luokittelumalli (jollekin eliöryhmälle) sekä internetin käyttö tiedon levitystapana. Malli säilyttäisi suuren osan nykyisistä taksonomian pelisäännöistä (jotka määritellään mm. kansainvälisissä nimistösäännöissä), mutta muuttaisi joitakin luokittelun virtaviivaistamiseksi.
Suurin muutos koskisi vanhojen nimien käyttöä, ns. prioriteettisääntöä. Säännön mukaan vanhin eliölle annettu nimi on se ainoa oikea. Tämä voi aiheuttaa runsaastikin lisätyötä kun vanhinta nimeä täytyy etsiä jopa satoja vuosia vanhoista julkaisuista. UT-mallissakin vanhoja nimiä kyllä etsittäisiin, mutta peli vihellettäisiin poikki jossain vaiheessa. Löydetyistä nimistä tehtäisiin virallinen lista. Tämän jälkeen löytyneitä vielä vanhempia nimiä ei enää otettaisi huomioon. Bakteerien ja virusten nimistä viralliset nimilistat on jo tehty. Myös eläinten nimistösääntöjen uusimmassa versiossa ollaan menossa tähän suuntaan.
Lisäksi tutkimustulokset olisi voitava julkaista suoraan internetissä (mielellään avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti), sen sijaan että nykyisten sääntöjen mukaan ne täytyy julkaista paperille painettuna. Tällöin julkaisun sisältöä voisi myös täydentää ja päivittää pikku hiljaa tiedon lisääntyessä, sen sijaan että nykyiseen tapaan aineistoa kerätään harvoin julkaistaviin suuriin kokonaisuuksiin. Myös konsensus jonkin eliöryhmän luokittelusta syntyisi verkkojulkaisujen tukemana ja tiedeyhteisön yhteispelinä.
Uusien lajien nimet pitäisi myös rekisteröidä; näin ne saataisiin varmemmin välitettyä kaikkien tietoisuuteen.
UT-mallin periaatteita sovelletaan jo erilaisissa verkkopalveluissa. Scoble luettelee artikkelissaan monia sivustoja tiukan tieteellisistä nimistötietokannoista suurelle yleisölle suunnattuihin sivustoihin ja päätyy ehdotukseen: nyt olisi aika kokeilla verkkoa ensisijaisena julkaisukanavana, onhan luonnontiede pohjimmiltaan kokeilua.