Crowdsourcing luonnon monimuotoisuuden seurannassa

Crowdsourcing (joukkoistaminen?) tarkoittaa toimintatapaa, jossa työtä ulkoistetaan suurelle yleisölle. Silmiini osui Sami Salmenkiven juttu crowdsourcingin muodoista, mikä herätti huomaamaan että biologiassa tätä on käytetty jo pitkään. Suurin osa luonnonseurantaprojekteista nimittäin perustuu vapaaehtoisten harrastajien työpanokselle: harrastajat tuottavat tietoa tutkijoiden pureksittavaksi (listan muoto 2, ”yleisö tekee”).

Seurannat ovat osa mm. Luonnontieteellisen keskusmuseon perustoimintaa. Museo saa rahoitusta seurantojen organisoimiseen ja tietojen analysointiin. Tiedon keräämisen hoitavat kuitenkin sadat harrastajat vapaaehtoistyönä. Esimerkiksi talvilintulaskentoja on järjestetty yli 50 vuotta tällä periaatteella. Nykytieto Suomen linnustosta perustuu juuri crowdsourcingille. Samoin on monien muidenkin eliöryhmien kohdalla (ks. esim. juuri ilmestyneet kartat Suomen päiväperhosista).

Ilman harrastajien työvoimaa seurannat tyssäisivät alkuunsa: Ympäristöministeriön arvion mukaan seurantoihin käytetään virkamiesten työaikaa vuodessa 60 henkilötyövuotta, kun taas harrastajat tuottavat yhteensä 200 henkilötyövuotta. Ellei vapaaehtoistyön käyttö olisi niin perinteistä, voisivat monet ammattibiologit helposti kokea sen uhaksi ammatilleen. (Itse asiassa keskustelua tästä kuulekin aika ajoin: pelätään että ympäristövaikutusten arviointeja tehdään pelkästään vapaaehtoistyön avulla.)

Seurannoissa toteutuvat kaikki Rosenin muistilistan kohdat, vaikka lista koskeekin journalismia. (Kokemukseni koskevat lähinnä linnustonseurantoja.)

• Työn jakaminen oikean kokoisiin osatehtäviin: Jokaisella osallistujalla on seurannoissa tyypillisesti hoidettavanaan tietty reitti tai alue, jonka saa usein suunnitella itselleen mieleiseksi.
• Motivaatio: Miksi harrastajat osallistuvat seurantoihin?
  • Se on mielenkiintoista: osallistumalla näkee millaista kotinurkkien linnusto on ja miten se muuttuu. Omia havaintojaan voi myös verrata muualla tehtyihin havaintoihin (joko loppuraporttien tai raakadatan kautta).
  • Hyödyllisyys: osallistuminen tuottaa uutta tietoa ja tätä kautta tukee luonnon- ja ympäristönsuojelua tai luonnonvarojen hyväksikäyttöä (esim. metsästyskiintiöt lasketaan osin seurantojen perusteella).
  • Hauskuus: luonnon havainnointi on mukavaa.
  • Osallistumalla voi saada nimensä esiin osallistujaluetteloon tai kiitoksiin. Esim. käynnissä olevan lintuatlaksen aktiivisimpien kartoittajien tilasto on lisännyt monien osallistumisintoa huomattavasti.
• Varaudu koordinointikustannuksiin: Koordinointia hoitavat mm. erilaisten laitosten tutkijat sekä yhdistykset. Valtio on kuitenkin vähentämässä panostaan tässä (tuottavuuden tehostusohjelma…).
• Varmista välitön palaute osallistumisesta: Ennen nettiä tämä hoidettiin kirjeitse (vuoden välein) ja julkaisemalla artikkeleita ja kirjoja. Nykyään ollaan siirtymässä verkkopalveluihin, joissa oma panos tulee näkyville heti (esim. lintuatlaksen kartat ja talvilintulaskentatilastot).
• Yhteinen tietopohja auttaa parempaan lopputulokseen: Suomessa on perinteistä, että luontoharrastuksella on tieteelliset juuret: esim. lajien määrityksen kanssa ollaan tarkkoja. Esim. Pohjois-Amerikan joululintulaskennat ovat paljon enemmän huvipainotteisia kuin Suomen talvilintulaskennat.
• Entä jos hyödyntäisit jotain olemassa olevaa yhteisöä? Yhteistyötä tehdään usein harrastajayhdistysten ja niiden jäsenten kanssa tai kokonaan yhdistysten toimesta.

Myös FLIRT-malli tuntuu sopivan seurantoihin.

Kuten tavallista, valtio haluaa säästää myös seurantojen järjestämisessä. Virallisen tavoitteena kuulemma on että viranomaistyötä leikattaisiin 15 henkilötyövuodella. Ongelmana kuitenkin on että samaan aikaa myös harrastajin osallistuminen vähenee. Näiden seurauksena monia seurantaprojekteja uhkaa supistuminen tai lakkauttaminen.

Miksi osallistujien määrä sitten vähenee? Varmaa tai yleispätevää tietoa tästä ei liene olemassa, mutta suosion laskuun voi vaikuttaa mm.

• Harrastajien määrän väheneminen. Harrastusmuotojen määrä kasvaa, joten luontoharrastajien määrä vähenee.
• Ihmisten luontokosketuksen väheneminen. Kun entistä suurempi joukko ihmisiä viettää pääosan ajastaan kaupungissa, voi maastoon lähteminen ja luontoharrastus yleisesti tuntua vieraalta.
• Yksilökeskeisyyden lisääntyminen. Nykyään suuntana on tehdä ”omia juttuja” yhteisöllisyyden kustannuksella.
• Äärimmäisyyksien tavoittelu. Takapihan linnut eivät kiinnosta, nyt tavoitellaan entistä enemmän erikoisuuksia.
• Varallisuuden kasvu. Miksi laskea takapihan variksia, kun voisi matkustaa Espanjaan katsomaan alppivariksia? (Toivon mukaan tieto näistä kulkee espanjalaisille tutkijoille, esim. Hatikan kautta. Crowdsourcing kansainvälistyy.)
• Tiedonvälityksen nopeutuminen. Aiemmin oli normaalia että seurantojen tuloksia näki vasta vuosien kuluttua kun aineisto oli saatu koottua artikkeliksi tai kirjaksi. Nykyään on sen sijaan totuttu huimasti nopeampaan tiedonkulkuun. Tämän takia havaintotietojen olisi kuljettava osallistujalta toiselle nopeammin, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Julkaisemattomuus puolestaan voi saada seurannan tuntumaan ”mustalta aukolta”, johon tieto katoaa (samaan suuntaa pohtii myös Sami Salmenkivi). (Ongelmana tällä tiellä voi olla kahden ajatusmaailman ristiriita: pitääkö aineisto perinteiseen tapaan tiukasti omassa käytössä, vai jakaako sitä vapaasti open sourcen/avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti?)

Muutos ei välttämättä ole merkittävää yksilötasolla. Vanhempi polvi on mukana kuten aiemminkin, mutta nuoremmat eivät enää liity mukaan yhtä usein.

Mielenkiintoista pohdiskeltavaa tuo myös se, että Suomen valtio on sitoutunut Rion biodiversiteettisopimuksessa seuraamaan ympäristönsä tilaa. Tätä virallista vastuuta ollaan kuitenkin sysäämässä entistä enemmän harrastajien vastuulle.

Jos luonnonseurantatutkimukset ovat crowdsourcingissa etujoukoissa, ennakoiko osallistujien määrän lasku tulevaa myös markkinoinnissa? Kyllästyvätkö kuluttajat osallistumaan järjestettyihin kilpailuihin, ja keskittyvät sen sijaan kukin omiin juttuihinsa?

Linjalaskentoja ja atlaskartoituksia tekemässä Vuotoksen soilla kesäkuussa 2007. Kuva © Inka Plit.