Juhani Aho:

Lastuja II

Kirjoittanut Juhani Aho

1. Kevätkylmät
2. Joulu
3. Kevät ja kesä
4. Syysmyrsky
5. Kesäinen unelma
6. Sasu Punanen
7. Aave
8. Rakkauden kirje
9. Ruokarouva
10. Helsinkiin
11. Vastamyrkky
12. Vanha nuorimies
13. Mennyttä kalua
14. »Oi, jos oisin virkamies»
15. Vanha muisto
16. Salaperäinen tarina
17. Urotyö
18. »Hätääkärsivien hyväksi»
19. Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen
20. Hyppäys toiseen maailmaan
21. Kotoinen kylyni
22. Onnelani

Kevätkylmät

Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.

Tosinhan innostuu kesä välistä meillekin tulemaan. Yht'äkkiä, keskellä kylmiä, itäisiä tuulia ja sumuisia pahasiivoisia säitä avaa taivas siniset silmänsä, luo talven peitteen päältään, ja paitahihasillaan hypähtää aurinko vuoteeltaan.

Se alkaa paahtaa kuin etelämailla, haihduttaa jäät keveinä usvina ilmaan, ja hanget kiiruhtavat kuin pelästyneet hiiret piilopaikkoihinsa kivien koloihin.

Talven alla ollut nurmikko saa ihastuksesta vihreät verensä poskilleen, koivu lehahtaa uuteen lehteen, joka hellästi hymyilee totisen petäjikön kupeella, tuomikko pukeutuu muutamissa päivissä kukkashelyihinsä, ja koko maisema tuoksuu tuoreutta ja lämminneen maan mehua.

Kaukaa etelämailta on lentänyt muuttolintu ja rakentanut pesänsä puun haaraan; pääsky piirtelee tyynen taivaan alla, laulurastas sirottelee järven niemessä säveliään liikkumattomaan yölliseen ilmaan, ja käki kukkuu kultiaan etäisiltä mäkirinteiltä asuttuihin laaksoihin.

Pellolla on työmies ahkerassa toimessa, ja mieli toivoa täynnä kylvää hän muhajavaan multaan tulevan sadon siemenen.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun kaikki on kelteisimmillään ja huolettomimmillaan ja kun hyönteiset vaeltelevat vedenpinnalla ja kalat lyövät leikkiään luhtaisilla rannoilla–silloin käy kylmän viiman veto läpi koko luonnon. On kuin olisi joku pahanilkinen särkenyt ikkunan häähuoneesta: raaka ulkoilma alkaa tulvia sisään huuruisena ja harmaana, tanssivien parien paljaita hartioita puistattaa, ja hääväki kiiruhtaa väristen sisähuoneisiinsa.

Sillä tuuli on eräänä yönä kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaalle talvisia pilviä. Aamun kuluessa se on kiihtynyt kylmäksi viimaksi ja ennen iltaa se on puhaltanut pois sen lämpimän, joka maasta uhkui, joka hyppeli katoilla ja aidanselillä ja joka huljui lehdon sisässä. Ja se vie mennessään tuoksun tuomen ympäriltä ja koivun puhkeavista lehdistä. Ja se tuo sateen mukanaan, vuoroin vettä, vuoroin rakeita ja lumiräntää, joka huuhtoo maisemasta kaikki heleät värit ja juoksettaa metsät ja maat yhdeksi ainoaksi harmaanhaaleaksi ikävyydeksi.

Iloinen elinvoimainen luonto käy surulliseksi ja alakuloiseksi niinkuin toiveissaan pettynyt.

Nurmikko nuutuu kuloksi tuulen sitä nyhtäessä.

Lehti puussa jää keskenkasvuiseksi eikä edisty viikkokausiin.

Marjan kukat panee halla ja karistaa ne maahan.

Lintujen pojat paleltuvat pesiinsä, sill'aikaa kun emo hakee hyönteisiä, jotka ovat uudelleen kohmettuneet talvellisiin kätköihinsä.

Pääsky värisee ja näkee nälkää, eikä kuku käkikään, vaikka olisi sen paras kukunta-aika.

Kesä oli innostunut tulemaan. Mutta se oli tullut liian varhain. Nyt se ei enää jaksa ylläpitää omaa riemuaan.

Sillä täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.

Ne ovat ne meidän kevätkylmämme, jotka tulevat joka vuosi, mutta joita emme koskaan ymmärrä odottaa. Ne tulevat aina silloin, kun juuri olemme talven unohtaneet ja antautuneet kesän valtaan.

Ne jäähdyttävät meiltä elämän innon juuri silloin, kun se on meissä kuumimmillaan. Ne vilustuttavat henkemme ja katkeroittavat kesäiset ilomme.

Sillä vaikka me alammekin uudelleen, kun etelän lämmin taas tulvii ympärillemme, olemme jo ehtineet myöhästyä. Kevätkylmät tosin katoavat, mutta vastassamme väijyy jo syksyinen halla, joka odottaa käydäkseen hidastuneen edistyksen kimppuun ja kylmäistäkseen loput keskeytyneen kesän hedelmistä.

Kevätkylmät ensin ja syksykylmät sitten–niiden väliin ovat paleltuneet monet parhaat toiveemme ja karisseet maahan rohkeimmat unelmamme.

Alkuun

Joulu

Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää. Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan, niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja yöt pitenevät.

Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu, seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.

Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys juuri joulua kuvaa.

Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen. Välistä–ja juuri vähää ennen joulua–tuntuu melkein siltä kuin olisi päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.

Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina, jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.

Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona, melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.

Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot lapsuuteni kotoisesta pappilasta.

Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.

Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki, kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen lattialle, niin että koko huone jymähtää.

Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan, koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia palleroisista kouristaan.

Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä toista toisestaan erottaa.

Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan, pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.

Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori, jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.

Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä. Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.

Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko avaruuden suuruinen.

Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen veisuu–niin jykevä ja kumajava–ei kykene kohoamaan muulloin kuin jouluna.

Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina, arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:

»Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä ta-ahto!»

Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja kirkkokansa humahtaa seisoalleen.

Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.

Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu, että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.

Alkuun

Kevät ja kesä

Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi kaikki vain valhetta ja petosta... »Olisit jäänytkin kesämaillesi, lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan ... täällä on vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen sumuun.»

Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.

Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät–ja luonto jakelee keväälle kihlojaan.

On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.

Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi–ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.

Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät levottomiksi...

Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.

Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.

Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet morsiusvuoteen eteen.

Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita itsestään.

Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.

Alkuun

Syysmyrsky

Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee. Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä »maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä, kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.

Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta, siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi sen turkkikarvoja vastasukaan.

Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.

Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi vaimoihmistä ja renki.

–Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.

–Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.

–Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan viimeisiä nuo nämä olisivatkin.–Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?

–Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla siellä kulkee.

Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle sananvuoron.

–Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.

–En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?

–Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi ... tästä palolta vähän matkaa tuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu...

Katsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti siellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein koettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä latvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu, joka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.

–Kuinka hän? kysyin minä.

–Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja apumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen vaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.

–Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.

–Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä vuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä mukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan, vaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa kaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin. Hyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein itse haeskelemaan.

–Poika oli jäänyt puun alle?

–Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne palolle ... se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa, ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään, ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.

–Oliko hän jäänyt puun alle?

–Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta. Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi uiskenteli lähteessä.

–Entä hän itse?

–Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen korttelin syvälle maan sisään.

–Hän kuoli kohta?

–Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun koivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun piti jalkaa vetää maasta ylös.

Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:

–Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin henki lähti.

–No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?

–Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle, tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei ollut apua rohdoistakaan.

Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään ja piippua vedeltyään virkkoi hän:

–Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla omassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.

Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni, luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.

Alkuun

Kesäinen unelma

Alakuloinen toverini kertoi.

Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.

Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon, leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan

kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...

Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.

Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän väliä pyrki laukeilemaan.

–Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä tuttavuutemme alkajaisiksi.–Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin minä hänen viereensä soutamaan.

–Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.

–En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,–mutta kiinnitti kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli minulle kuin kunnianosoitus.

Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla, jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta vaatetta.

Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme. Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.

Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä, jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.

Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?» niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»

Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.

Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:

–Onpa siinä sievällä paikalla talo.

–Sievälläpä näkyy olevan.

–Ollapa se meidän...

–Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.

–Mikäs estäisi päättelemästäkään?

–Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.

–Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi ... onhan se kumma nähty ennenkin.

–Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut keskustelumme.

–Ottaisi semmoisen, joka lähtee.

Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin varmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.

Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli juonut, tarjosi hän sen minullekin.

–Juokaa, hyvän se tekee teillekin!

Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.

 

Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla. Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää. Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen editse niittynotkoon.

Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.

–Iltaa, sanoin minä.

–Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?

–Huonostipa syö.

Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:

–Joko teillä nukutaan?

–Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään, ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.

–Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!

–Eikö lähdetä ongelle, Mari?–tahdoin minä.

–Ei toki yön selkään ongelle.

–Mutta jos tulen päivällä noutamaan?

–Päivällä ei ole aikaa!

–Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?

–Jos isäntä näkee, niin on vihassa.

–Ei näe, kun hiljaa liikutaan.

–Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....

–Eivätkö ne pian mene pois?

–Eivät ne mene,–ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.

–Sitten tulen minä lauantai-iltana.

–Ei saa tulla sittenkään...

Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora suostumus.

–Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?

–Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.

Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin päin ja meloskelin verkalleen pois.

 

Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.

Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.

Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.

Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea. Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene ... ei ole hätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten eksyisi suunnastani.

Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu, kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista laitoja vasten.

Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.

Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.

Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...

Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin. Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla, vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.

Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:

–Kuka se on?

–Minähän se olen ... laske sisään, Mari!

–Tulittepahan te, vaikka kielsin.

–Sanoinhan minä tulevani...

–Menkää toki pois, jos kuka näkee.

–Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.

Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin sisään.

Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa laidalle.

–Mitä varten te nyt tänne tulitte?

Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut sanomaan.

Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.

Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla muita kuin vanha emäntä.

–Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.

En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä takaisin.

–Mari, kuule nyt, Mari!

Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.

–Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!

Mutta minä en päästänyt.

–Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!

–Narraatte vain minua...

Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen _täytyy_ se uskoa.

–Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.

–Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.

Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti, salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä ympärilleen.

Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa, jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.

Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran takaisin.

–Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.

–Ollaan me hyvät.

Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä ikkunani alla.

 

Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia, ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa, jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.

Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.

 

Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.

Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.

–Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.

–En mistään ... ongelta minä...

–Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.

–Kuka sen on sanonut?

–Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit siellä Rantalan piian aitassa...

–Rantalan piian aitassa?

–Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?

–Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.

Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa: »Lyö, jos haluttaa!»

Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä penkille.

–Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta, niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.

–Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota koulusta.

Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:

–Aiot erota koulusta?

–Ja sitten rupean talonpojaksi!

En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.

–Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan lopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.

Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan asian ottaa uudelleen puheeksi.

Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.

Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli sitten kouluun lähtökin.

Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta. Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari oli mennyt naimisiin.

 

Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos »kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon kansalainen, jota vastoin nyt olen–en ole mitään siitä, miksi olisin tahtonut ja miksi olisi pitänyt.

Alkuun

Sasu punainen

Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa. Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän esiintyä lajinsa täydellisimpänä.

Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska, unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta. Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden, miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka asuttiin samassa talossa, seinä väliä–ellei lukisi niiksi sitä, että hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu, kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».

Ei mitään–ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.

–Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.

–Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.

–Mitä varten teatteriin?

–Siellä on tänään premieeri.

–Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä pistouvaan issikankin, jos lähdet.

Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri–toiseen kertaan.

Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan–ainoa keksintö muuten, mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat. Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.

–On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit–ensimmäinen kerta muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.

Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että hän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin vuoroaan.

–Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?

–Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.

–Ja vastoja kanssa?

–Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.

–Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan vaatteita yltäni.–Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.

Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.

–Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran saanut kylpeneeksi.

Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin ylle.

–Minkä tähden?

–Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.

–Kuka sinulle on sen neuvonut?

–Itse minä olen sen siksi miettinyt.

Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.

Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli, hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.

Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.

–Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.

Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.

On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä, toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean löylyn sisästä.

Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.

Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla »kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.

Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän väliä alas.

–Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän.–Sinulla on paljon parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla, että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No, nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet itse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se on paras koko kylvystä.

Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:

–Lyökää löylyä!

Saunapiika lyö löylyä;

–Vieläkö?

–Vielä, vielä!

–Siin' on! ... siin' on!

–Antakaa tulla vain!

–Alkaako tuntua?

–Elä hiidessä, Sasu!...

–Eihän tämä vielä mitään.

–Hellittäkää, hellittäkää!...

Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:

–Miina antaa vähän vielä lämmintä.

Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja repisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä kyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:

–Nyt saa Miina tulla kylvettämään!

Ensin jalkapohjiin, sitten hartioihin ... nyt selkään ... pohkeihin ... taas takaisin jalkapohjiin ... vielä vähän ... vielä vähän ... ääh! ... uh! Sillä lailla ... sillä lailla... Hankaa nyt!... Lyö nyt! Kovemmin! kovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!

–Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.

–Eihän tämä vielä mitään ... mitenkäs Miina sitten helvetissä!–(Hän laskee vielä leikkiä, pakana!)–eihän tämä vielä mitään miehen löylyksi... Miina käypi vielä terästämässä.

Käsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi kipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa sähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.

–Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian valittavan.

–No, laitahan sitten suihku reilaan.

Hän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla. Mutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää kaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.

Nyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän nousee takaisin lauteille.

–Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän lämmittelen.

–Eikö voisi avata peltiä?

–Elä helvetissä laske lämmintä pellolle ... jumalan viljaa se on lämminkin, tiemmä.

–Pestäänkö herran pää?

–Pestään.

–Odotahan vähän, Ville ... menkää, Miina, noutamaan pullo olutta ... janottaa vähän ... että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.

Istuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja lahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.

Sill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja puhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen sieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu omaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen joukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä löylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.

–Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa?–Ja hetken kuluttua:

–Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin »Murtovarkaudessa» se saunanäytös.

Kun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin viimeinkin pestäväksi.

On nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että hän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota saunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta kauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä onnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää ja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.

–Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.

Minä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin, kuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden läiskettä saunasta.

–Mitä ihmettä se siellä vielä?

Siellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet on pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.

–Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.

Hän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn, peittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta, tyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta sitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän alakuloisesti:

–Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.

 

En malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään. Menin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä ja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.

Tyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän laimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:

–Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta ... minä toki otin vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.

Alkuun

Aave

Kaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle kokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään hovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin isoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät ja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja ihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja oli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja paikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda mukanaan von Döbelnin.

Vieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten kojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän tultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti. Saapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä tervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja höyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin kiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja kalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien huudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin mökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta ihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului toisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin, jotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden suorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.

Ilma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja tuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä uomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä silloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.

Jo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset tarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja vanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi avattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien hevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu, ja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz tarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä kamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän pyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa– kun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja haastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki avonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.

Se oli venäläinen iltasoitto.

Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä. Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä tauottuaankin.

–Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.

Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.

Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.

Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin kaunottarensa kanssa.

Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.

–Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin rajavartijana.

Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:

–Saanko sanoa sanan minäkin?

Ja kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:

–Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä usko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka näytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä tehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme. Mutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että emme, vai kuinka?

–Emme ole! Emme!

–Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!

–Hyvä!

–Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän isänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima! Silpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot jäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään paikoilleen!

Puhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: »Hyvä, hyvä!» ja hän jatkoi hehkuvin poskin:

–Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti, ne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen!–Maamme on nyt jaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä uskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan yhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä herrasväki–!

–Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä talossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan vanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista...

Emäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin nurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n vartalokuvan edessä.

–Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja itse kuninkaalta isävainajalleni.

–Anna tänne se!

Ja von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän isoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.

Mutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee pikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun otsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.

Herrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin olisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina vanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta alareunaan.

Milloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.

Mutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.

Ja kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.

Alkuun

Rakkauden kirje

I.

Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova, että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky narisi ja valitti vaivojaan.

–Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni, joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.

–Enhän minä mitään...

–Vai et mitään?

–Kun on niin vari.

–Eipähän minulla ole vari...

Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka minä kärsin.

Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.

Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein itketti.

Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa. Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani, kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin. Heidän sisällistä arvoaan–pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja viimeksi Ida Nymaninkin–en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin perustamista.

Mutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa, olin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti käyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni »tuohon naiseen», joka oli minut valloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja syvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen pitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan rauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen kaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En ajatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka voisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri se, että hän oli minua _viittä_ vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana todistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta lemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on jo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen tulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos hän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei–hyvästi silloin ihanat unelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu mies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain kalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat, kokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet elämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan tietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa, lyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa–lapset!

Minä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako _hän_ minua. Yksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt, että hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa täällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli minun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka päivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja joka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten »unhottaisi pois». Mutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta. Kenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun hän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti hienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy _minun_ ottaa ensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.

Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta, kun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen–se olisi ollut väärin häntä kohtaan.

Nyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä Helsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon punssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.

Veljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat ympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö kaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt tunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin tuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä laatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni konsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava–punaiselle paperille sinisellä musteella–ja huomenna on se oleva hänen käsissään.

–Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.

Se ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei ole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan »ilmoitan hänelle tunteeni».

»Minun täytyy saada sanoa sinulle–kirjoitan minä–mitä sydämeni tuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta tunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä loukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja menköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.»

Ja tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta yötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin kahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut muutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen pitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.

»Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla, heräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me palasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä vastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä äänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi ja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti kirkastettu–ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti mieleeni».

—»Ehkä erehdyn–ja voihan ihminen niin helposti erehtyä–mutta minusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle aivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän puutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen pensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle pensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään välittänyt?»

—»Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin, muistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa kanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit sitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui Rafaelin kuuluisa madonna.»—

»Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon ääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi sitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät, vaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni riehuvaan rintaani»—

»Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden muutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties enää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus vielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun määrättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta ellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus, olkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.»

Aamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman konseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:

»P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon–sillä nyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään, tunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä–niin pyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan ajattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää koskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen kerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin olin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon et varmaankaan–jos et rakasta minua–pannut sen suurempaa huomiota, mutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin nämä muutkin.–Ka, sinä täällä! sanoit sinä ... oletko ostanut jotain? –Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi.–No, mitä sitten'–Sen saat sittemmin tietää.–Milloin saan sen tietää?–Kerran!–Nyt voin sen sanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä kirje on kirjoitettu.–Mutta kylliksi nyt... En tahdo sinua kauemmin ikävystyttää. Hyvästi!–Iäksikö hyvästi?»

Kirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja kirjoitan siihen: »Neiti Fanny Friberg–käteen.»

Samassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä ja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja laskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään mestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.

II.

Seuraavana aamuna–joka oli sunnuntai–oli taivas pilvessä ja ilma kostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita aamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin yhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti. Mutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.

–Sitä se on merkillinen mies tuota ... yökaudet se valvoo ja kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin ... eikö tehne rakkaudenkirjettä, koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?

–Kuka sinulle on sitä valehdellut?

–Hiltusen puotipoika sanoi.

–Se ei ole totta!

–Sitä Fribergin Fannyako sinä?

–Suus kiinni!

Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:

–Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.

Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.

Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään, seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on tullut.

Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi. Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?

Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.

Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon. Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje taskussa kotiin päivälliselle.

En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.

Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin, nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan... Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo hämärtää. Se Fannykin ... mitähän sillä nyt on niin hauskaa naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta, heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.

Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva–sanoin minä– lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen ironia–hymähdän minä katkerasti–ratkaista probleemeja, kun elämän suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!

Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken. Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa, milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se–? Ja jos joskus olisin nopealla käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala nielemättä. Huomenna nielaisen ... mutta kurkkuun se jää huomennakin.

Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.

Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä. Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan sohvan kannelle toiseen huoneeseen.

III.

Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen paperiin–kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.

Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä –yhtenä kaikkein synkimmistä–kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta hänen kasöörikseen.

Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä! Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä ennen huomannut!

»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»–laulan minä pukeutuessani ja riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.

Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!

–Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa ... käännypäs ... se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.

Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen ylleen.

–Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:– Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.

Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana tulee se tapahtumaan!

Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin kenenkään muun.

Aika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme asettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.

Ensimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi. Mutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja lahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo sitä ottaa.

–Mutta se on sinun!

–Ei, ei, en minä ota.

Toinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää naisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan yksin sohvalla.

–Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron. Ei hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme vastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei ole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi ehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää mahdollista, veli voi tulla mukaan!

Hän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta pois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä. Tuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro alkaa.

Nyt tai ei milloinkaan!... Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja kuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin teen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä tiedä, mitenkä ... mutta silloin se on jo sanottu!

–Vai niin, sepä hauskaa ... onko sinulla se täällä mukanasi?

Täälläkö? ... on ... ei ... mitä sanon minä ... se on palttooni taskussa ... minä annan sen, kun mennään...

–No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli minut aivan unohtanut.

–Galopaad! komennetaan.

Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!

Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.

–Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla, seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot. Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia, kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä, olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää tännepäin kädestä käteen!–Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu kuin pyörryttäisi.–Promenaad!–Avanssee! Retiree!–Ei, ei! Kaikki on ehkä menetetty!–minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja jäykistyn.

Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.

–Voitko pahoin?

–Kuinka niin?

–Olet aivan kalpea.

–Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.

Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;

–Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.

–Kuinka niin?

–Ilman vain ... en aio enää koskaan tanssia.

–Et koskaan?

–En koskaan.

Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni, mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle–sen harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:

–Tässä se onkin ... minä en muistanutkaan ... sisareni kirje ... ja näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.

Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.

Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon _juoda_ tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran kalkin. Sillä miksi _minä_, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen harmaan paperin!

–Oletko nähnyt Hermannia?

Se on hänen veljensä ääni, joka kysyy.

–Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.

–Ka, täällähän sinä oletkin ... kuule, sinullahan on meidän avain?

–Menetkö jo pois?

–En minä ... vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään saattamaan ... mutta kyllä minä tulen pian takaisin.

Hyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo _veljensä_ saattamaan.

Olisin ehkä ollut »ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä, mikä muuten olisin ollut», ellei _hän_ olisi minua pelastanut. Sillä seuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana seuraavat rivit: »Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein ajattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.»

_Lapsellista!_ Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs rakkauteni–lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?...

Hän säälitti minua.

Alkuun

Ruokarouva

Kai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä kaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä vuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja vuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi maksetuksi.

Hän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa pienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet, lapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen heitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen muuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja ruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli oppinut.

Eivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne olivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu kolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja jokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että siitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä palveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä ylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat he tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa huoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä ruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.

Se huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä kullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa, siellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen kirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai toinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka ruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan entisen makuukamarin.

Salin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita ennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa. Keskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti suurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas. Silloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin levitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja kaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla katettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan edessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet ruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat herrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä esitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä, vähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita nähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli sekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen tuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan valtiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista näyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä pöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen päällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen kahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli vanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli soitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta suurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa, jotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja järvellä soutelevine rakastavaisineen.

Tähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi varsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita, jotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät tullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he jäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin, joiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin sydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen olivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut parhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta ihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja vasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen haltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä koskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se oli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja monesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti näkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan palttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui se pois ja ratkeili liitoksistaan.

Mutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia sunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita. Ne tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.

Varsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä paikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa lientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä kohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla ruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa ylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, »oliko paljon väkeä eilen teatterissa» ja »hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa» j.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: »Saako luvan olla lisää?» Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä puheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot tahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi syyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään päästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi heikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia, joita sai kaksi viidellä pennillä,–silloin hän arkiutui, oli hätäinen pöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään saapuville.

Vuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan, jättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat ivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa, vaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa ruokaa.

Usein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi. Silloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli itkenytkin.–Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös, joilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella vuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut tyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen kamariin keittiön takana.

Oli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa milloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai 7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen kävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa mukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita puhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin raski hän istua raitiotievaunuunkaan.

Mutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui silloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja ruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina entisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia rouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat nuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin ruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja pidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.

Ja se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin seuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja lahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai konserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän unohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen silkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa miesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle lähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja ottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista siitä, mitä oli nähty ja kuultu.

Mutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän olla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa palvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada vähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät huvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja kiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.

Väliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika ruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki huolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului asettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen, raotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan kuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti kosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän etsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain vanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne olivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä, joilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa perästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: »Du gamla, du friska, du fjällhöga nord» ... tai: »Djupt i hafvet på demantehällen» j.n.e.

Minä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän ei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla, särkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia polkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti esille nuottejakin ja koetti niiden avulla...

Mutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös, paiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas pitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden päivistä.

Alkuun

Helsinkiin

Jahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän _täytyy_ tunnustaa, että täällä on hauskaa.

Niin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma haukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat ja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja vaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä...

Täällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän ammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita ryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut,– tyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain, jolloin minä nukun.

Ne eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei häiritse niin mikään–hiljaisuutta.

Voi, voi, kuinka täällä siis on hauska!

Mikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei kukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja salmet ja tähdet ja taivas ja kuu ... ja metsää, metsää, metsää–eikä yhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi muutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi pienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät sormet suuhunsa ja kysyvät: »Hah'» Ja jos jotain kysyt, niin sanovat: »En mää tierä».

Mutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan luonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua haukottaa. »Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään päilyy, veen vienossa taivahan kanss» ... jahah, valoisat, kiitän nöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja sääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.

Muistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani parantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria)–siitä Jumalan viljasta ei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se olisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.

Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä joka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen päälle kahvia–liköörin kera.

Ei ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja maitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.

Ihana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa »Päivälehteään» joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on painoeste.

Täällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa vilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan kuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.

Tulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa, hatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään vetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!

Se on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä Kaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja »Sirkus veden alla» ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin kanssa. Mutta mitä se on kaikki–?

Jahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!

Mitä–? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli, jota minä en saanut nähdäkään!

Totta tosiaan!

»Kappeli avattiin viime sunnuntaina!»

 

–»Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain ... minulla on hyvin tärkeitä asioita ... _minun täytyy heti paikalla matkustaa Helsinkiin_.»

Alkuun

Vastamyrkky

Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä, pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.

Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:

»Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen _yhden_ naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen? Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu huomenna.»

»Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki uudistuvat.»

»Sillä minä, minä olen mustasukkainen _yleensä_, ja se on minussa perisynti.»

»Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia, jotka rakastavat ja joita rakastetaan.»

»Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he ovatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän, nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni, viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini, minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen, joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin _minä_ vasta olen onnellinen.»

»Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin. Ne he kernaasti pitäkööt!»

»Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen ... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit, kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua naurunalaiseksi hänen silmissään.»

»Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja sentähden minä aina joudun sellaisiin _tavallisiin_ suhteisiin, joita alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan, kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt...»

»Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja ihmisiä.»

»Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi, hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat _minulle_ mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!»

Alkuun

Vanha nuorimies

Hän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti hoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin kuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja jotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin, vaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa konserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein kaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat nähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse eivät henno luopua.

Kun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja silmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa kevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan henkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton. Tukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen karistamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.

Heitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu vaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet muihin suhteisiin antautua.

Ja tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen kätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat menettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan hakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona sisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä saavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.

Hän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.

 

»Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,» sanoi hän. »Minä kyllä kiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin perinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.»

»Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin– ja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on koolla–alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran silmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen tottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa vaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän sen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä–kenessä on jotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu yksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu muiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.»

»Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne, joiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta antaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä olen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.»

»Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä lähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni kuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa ylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon virheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana ja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain etäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen sananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan keskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti saattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään, sanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja mikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa semmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni. Ja minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin juuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'

»Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja siinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan kestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja tuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon jälleen.»

»Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin sattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa häntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä ajatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän muiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan katseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko iltana. En häntä, mutta en muitakaan.»

»On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen, kuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia tulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen tulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä ajoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.»

»En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä katua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä tunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli tervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä puhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti ja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole välinpitämätön.»

»Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa päätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:

»–Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla. Vähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.»

»–Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.»

»–Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä minua tuttavallisemmin.»

»Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi leikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme muodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna luistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä käyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän poistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että tuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.»

»Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?»

»Ei hän tiedä ... ehkä tulee.»

»Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän pöytäänsä.»

»Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät hetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä pienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle, milloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa muita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle suojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.»

»Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen, pyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän sitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee surulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää. Hän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän seurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista, joiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole ollut hänen seurassaan.»

»Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä. Minulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista selville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa minusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti antautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää olkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme lattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen olento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri vietetyt.»

»Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari uudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja–tyydytys.»

»Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.»

»Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme–en tiedä, kuinka se niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy–ettei meitä vaivaa vaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden eri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme tunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme tartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme. Ainoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka meitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää kuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla soittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.»

»–Saanko saattaa teitä kotiin?»

»–Kiitos.»

»Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon kädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.»

»–Hyvä yötä! Kiitoksia nyt–»

»–Kiitoksia itsellenne ... hyvää yötä!»

»Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se on tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä karissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin joka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja sentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut häntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee ympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee–toisen samanlaisen tieltä.»

Alkuun

Mennyttä kalua

I.

Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maatalossa, ystäväni maalari ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylästä, kauniilla paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkin kirjan kanssa hänen läheisyydessään ja nukkuen tuontuostakin heinikkoon. Me vietimme onnellista ja huoletonta taiteilijaelämää, tyytyväisinä siitä, että meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että luulimme omistavamme kykyä niiden esille tuomiseen.

Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias, pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä. Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui kaikkialla ja oikeastaan näytti johtavan koko talon menon. Usein saunan jälkeen ja illallisen syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.

Mutta sitä paitsi oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut

osaa yhteiseen seurusteluun ja joka ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä, laiha mies, silmät syvällä päässä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä. Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää, mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla, ja kun muut tulivat porstuaan, vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi, ja kun oli yhden kopallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui ahkeraan ja näkyi joskus käyvän verkoillakin. Sitä paitsi nouti hän kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan lyhyt, pureksittu sikarinpätkä, josta hän loput poltti piipussaan. Lehdet luki hän jo tullessaan istuen maantien viereen, josta hänet joskus kävelyillämme tapasimme lukemiseen vaipuneena.

Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme toisemme. Mutta sitten, kun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme ja kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, alkoi hän kesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä, pisti hän sen heti taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.

Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen metsään, seurasi hän meitä ensin loitommaita ja läheni sitten vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä salaa ja näin hänen, jännittynyt eloisuus noissa muuten veltostuneissa piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa ja sen kuvaa.

–Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän oli tullut aivan meidän taaksemme.

–En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.

–Ettehän te ole renkikään?

–Renkikö?... En ole renki.

En voi kysyä sitäkään: »Mikä te sitten olette?» Ja kun hän meitä ei mitenkään häiritse, annamme hänen olla ja kulkea mukanamme, varsinkin kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.

Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.

Tiedustelemme sitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.

–Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän taloon. Se on alkujaan herra, mutta ei ole osannut miehuuttaan pitää. Hänen veljensä, jolla on virka kaupungissa, sen kävi pyytämässä meille asumaan, ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äiti saa sen elatuksesta maksaa kymmenen markkaa kuussa, jotka tulevat sieltä suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se heti paikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakaisia ja kulkea talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa väkeviä antaa, eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvia.

–Tiedättekö, mikä hän on ennen ollut?

–Sitä me ei tiedetä, eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan. Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuuksia. Silloin siitä on vähän vastusta, kun se tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä haluttu pitää.

–Tekeekö hän mitään?

–Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit ylleen ja lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mielistä työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.

Kysyimme, millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.

–Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin herratkin sen ovat nähneet tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten lienevätkin.

–Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli nokikynällä huoneiden, puitten ja ihmisten kuvia, selitti emäntä, joka oli tullut saapuville.

–Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä välinpitämättömästi.

Mutta ystäväni oli tullut uteliaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi nähdäkseen.

–Ei me ole niitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan, mahtaisiko tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja– tietäähän ne humalaisen puheet.

Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään, ja sieltä niitä löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen, mutta näkyi siitä sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.

–Mutta hänhän on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka tyypillinen on tuo tyttö tuossa ... ja katso, miten oikein hevonen on tehty! Se on aivan valmis luonnos. Nyt minä alan häntä ymmärtää!

Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu tutustua häneen lähemmin ja saada lisäselkoa hänen elämästään.

Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka ystäväni oli aloittanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen venhevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui vastaan rappusissa, vältti hän katsoa silmiin ja tuskin vastasi tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle, että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän heti oli vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.

Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta salaperäisestä miehestä, joka kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan aukeamaan eteemme.

II.

Juhannusyöksi oli talon taa korkealle keinukankaalle laitettu kokko vanhasta tervavenheestä, jonka me olimme ostaneet, ja vanhasta tervatynnyristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni nimipäivä, olimme päättäneet tarjota totia vanhemmille miehille, nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonadia ja makeisia.

Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi siellä koko päivän, vähemmän arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti, niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapuvilla, kysyin, eikö hän tahtoisi tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.

Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän hätäisesti ja epävarmasti, ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutaakat olallaan kulki hän vähän väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui taas samaa tietä metsään uusia noutamaan.

Mutta heti kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän nopeasti seuraamme, jossa paitsi meitä molempia istui pienessä kehässä talon isäntä ja muutamia muita naapurin miehiä.

Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaatoi vettä lasiin, ja sormet kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.

Siitä oli nähtävästi kauan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jonka hän poltti aivan pumpuliin saakka, ja sytytti heti kohta käskemättä uuden. Mutta yht'äkkiä hän kysäisi:

–Eikö kokkoa sytytetäään?

Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin, ja nuo synkät, jäykät piirteet olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin, ja kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:

–Saanko luvan juoda herrain maljan ... me emme ole vielä tainneet tulla esitellyiksikään ... nimeni on Forsberg.

Me vastasimme maljaan, ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa puoleltaan kuiviin.

Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa.

–Sitten se oikein hulmahtaa! sanoi hän.

Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.

Pikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.

Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi suupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat jotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan ja tulen rajaa ja sanoi minulle:

–Se on mainio efekti tuo...

–On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.

–Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaiset kasvot ja sininen esiliina, miten ne loistavat ... se on komeata ... noissa tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...

–Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä kysymästä:

–Te olette maalari?

–Olen minä maalannutkin.

–Ettekö sitten enää?

Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asennossa. Silloin tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti, ja minusta näytti kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä enemmän hänen päähänsä.

–Nyt yhteinen malja ... juokaa, pojat ja tytöt, olutta ja limonadia ... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.

Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät siirtyivät laseineen lähemmä kokkoa, ja me vetäysimme kolmisin lasiemme ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja heti kohta, kun häntä siihen kehoitimme.

–Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme saaneet toiset lasimme valmiiksi. Vieraamme ryhtyi siihen koko sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.

–En minä ole enää moneen vuoteen..

–Mutta te piirustatte kuitenkin?

Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja veti tupakkaa pitkät savut keuhkoihinsa.

–Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa?

–Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko luvan kysyä, oletteko tutkinut Düsseldorfissa?

–En ole ... minä olen ollut vain Pariisissa.

–Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän ne nyt kaikki tätä nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ... siellä se maalasi Holmbergkin.

–Te tunsitte hänet?

–Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä... Hän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa kaikki tunteensa–... ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole idealismia, teissä ei ole idealismia ... mutta taiteessa täytyy olla idealismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!

–Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus äänessä.

–Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat, mutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja jaloa!... Suomen taiteen malja!

Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi sameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä tarkastelimme.

–Onko teillä vielä tupakkaa?–Kiitoksia!–Antakaa anteeksi! ... mutta minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miksette ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme kuitenkin vanhoja tuttavia!... Auch ich bin in Arkadien geboren! ... niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!

–Mistä sen niin varmaan tiedätte?–Te olette kovin pessimisti.

–En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua ... mutta se riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu ... te olette niin käytännöllisiä nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet...

–Kernaasti!

–Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea se tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki... Holmberg sanoi, että minulla on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään ... roskaa ... mutta on minulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa kesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä ... ja tulen ja valoisan yövalaistuksen taistelu ... ymmärrättekö?... Ette te ymmärrä, enkä minä osaa puhua... Hiiteen kaikki! Maljanne!

Hän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi, että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin, ja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.

–Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi ei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla toisella puolen järven ... usma hiipii rantoja pitkin... ja kalastaja ruohikkorinnassa ... karjan kellot kalkattavat ... mutta ei se kuulu asiaan ... mutta miksei voisi kuulua? ... se taulu pitäisi maalata niin hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa ... »ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla» ... taivaalla ... »mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan valo tulee» ... en minä muista ... ei minulla ole ollut energiaa ... eikä tekniikkaa...

Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.

–Eih!–No, terve! En minä enää...

–Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?

–Mitäh? Ei se käy... tiedättehän sen ... minä näen sen silmistänne, että vain sanotte sanoaksenne ... mutta minua ei tarvitse sääliä, vaikkei minusta ole tullutkaan mitään ... kuuletteko, että minua inhoittaa ... jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!

Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi leikillä:

–Ei sille pidä enää antaa.

Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta puhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät ajat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan nykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi ilkeisiin kureisiin.

–Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.

–So, so–olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin ... vaan jos nämä herrat käskee...

–Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.

–Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan meidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?

–Ei mitään, ei mitään ... mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?

–Se ei ole leikkiä ... sinä olet kavala mies ... sinä vartioit minua kuin salapoliisi ... kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä taas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä ... oletko sinä minun holhoojani?

–Kukas sen on sanonut ... sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että minä...

–Sitä sinä kehut ... sinä olet tyhmä ja ahne ... ja raaka mies...

–Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa ... nyt sen näette, herrat ... se kun vähänkään juopi ... ja herra hän on olevinaan, vaan renttuherra sinä olet sittenkin.

–Sinä olet moukka ... minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle inholla selkäni!

–Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!

–Rahan minä maksan ruuastani!

–Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat ... joka pennin, minkä itse saat, juot suuhusi.

–Sinä et raski juodakaan!

Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.

Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:

–Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä, mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen...!–ja sitten hän unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.

–Elkää nyt...

–Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!... Minä olen mennyttä kalua ... mennyttä kalua ... mutta minä kostan, minä kostan koko maailmalle ... kas tuossa!

Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.

Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat miehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.

Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään–hän nukkui.

Hän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain kohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia hänen kustannuksellaan.

Vaatteet epäjärjestyksessä–ne vähäiset, mitä hänellä oli–laiha rinta paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti hengittäen.

Aurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.

Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja tähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.

–Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen–sanoi ystäväni alakuloisesti–tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja moni muu. Hänen taulunsa–muistathan, kuinka niitä kerran sinulle näytin–osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä paitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni...

Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi siitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen päälleen suojaksi aamukylmää vastaan.

–Antakaa hänen nyt nukkua ... huomenna täytyy meidän koettaa ottaa hänet huostaamme ... kenties saamme hänet vielä jaloilleen.

 

Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut. Lakkinsa ja toverini takin oli hän–saimme sittemmin tietää–vienyt kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.

Alkuun

»Oi, jos oisin virkamies »

Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:

»Aivan liioittelematta ... ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen, jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä. Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme, me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»

»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, _miksi_ virkamieheksi hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin, henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut, niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee, ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»

»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin meistä–joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään. Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'–Hänestä!»

»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi. Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin, jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä, äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»

»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi häneltä kadehtia.»

»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin. Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa, tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja keskinäiset väärinkäsitykset.»

»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen... Mutta pankaa te, pankaa te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen toteuttamaan–_aatteitanne_!»

»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme tehneet mitään hyötyä ... ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu, vaikka kyky menisikin.»

»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan. Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä, nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan ohjakset uudelleen käsiinsä.»

»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden–ja kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»

»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»

»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi...»

»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi näin:

Oi, jos oisin virkamies, ja tulot vakavat! —– —–

»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei milloinkaan runoja kirjoiteta.»

Alkuun

Vanha muisto

Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota. Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle. Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään, vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri, joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui, miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.

Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.

Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet. Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen...

Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että putoisi mereen. Mutta mitä varten ... ja mitä varten mereen...?

Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän muistot alkoivat harritella hänen silmissään.

Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.

Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila, joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.

Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä...

Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin _hän_, yhden kesän ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa erota:–»Mene sinä ensin!»–»Ei, mene sinä!» _Hän_ oli voimakkaampi ja meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla käsillään.

Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä. Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (–»Jos minua rakastat, osoita se...»–»Mutta jos sinä jätät minut?»–»En, en, en jätä...») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli...

–Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija hypähtäen ylös ja lähtien pois.

Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.

Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.

Alkuun

Salaperäinen tarina

Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.

Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset, jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan. Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin astuessaan kaatui selälleen.

Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.

Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat, johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen, joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin. Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan järjestämiseen.

Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.

Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan, sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.

Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.

Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen, ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.

Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota vaivaa vanhasta kellonromusta.

Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia kysymyksiä.

Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.

Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä muutenkaan ollut mikään todistus.

Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?

Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.

Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?

He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.

Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?

Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.

Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin, kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin, mutta joka paikasta turhaan.

Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.

Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta, niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro! Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan suljettaisiin.

Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta. Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää, jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.

Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta. Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.

Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.

Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena –niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa–ettei yhdestäkään ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet sankareja tuossa synkässä näytelmässä.

Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.

Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.

Alkuun

Urotyö

»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»

Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.

Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt, sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet, oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi, ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt. ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko elämäkin jo menetetty.

Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.

Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta–ja koko luokka olisi yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.

Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä» estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana, jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille, oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.

Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin. Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen, jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!

Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta, niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.

Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat– ammattisalaisuuksia.

Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan: sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää–minä kutsun heitä Anttilaksi ja Manniseksi–jotka ensimmäiseltä luokalta viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa, mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.

Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä, joita on opettajain pöydällä.

Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.

Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen, näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet, voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.

Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä... Ja aika kului, puolet siitä oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä...

He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.

Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.

Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa suoraan hänen taskunsa pohjaan.

Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.

Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.

Heitto oli onnistunut. Mutta jos se _ei olisi_ onnistunut, jos käärö olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat kiiruhtaneet sen korjaamaan,–niin, silloin olisi ollut hukassa sekä autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset, kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!

Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:

»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»

Alkuun

»Hätääkärsivien hyväksi.»

Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä; hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle viftille–hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse Alppilassa.

Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut »julkisten miesten» joukkoon.

Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei sovi olla poissa.

Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta–vaikka asia muuten onkin hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja–mutta kun eräissä johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin, niin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi »joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä Mauritz Ahlfeltkin.

Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.

Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut. Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»

Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi kuulutetussa kokouksessa.

Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä pitivät puheen.

Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää–samaa, joka oli kokouksen avannutkin–johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä! hyvä!»

Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin, jota oli jo useampia päiviä valmistellut.

Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita, onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville, ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja, joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa, joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset, ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»

Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat ehdotusta kannattaneet.

Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo, joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»

Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.

Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.

Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella heidän kanssaan.

Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi, että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.

–No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?

Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta lausunnostaan.

–Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?

–Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?

–Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.

–Se on oikein! Terve sitten!

–Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.

Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina kysäisi: »Eikö se ollut oikein puhuttu?»

Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin »eläköön». Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti maljan–»hätääkärsivien hyväksi».

Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin, jonka lasku nousi toista sataan markkaan.

Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään voi »tulla ylös.»

Alkuun

Taiteilija joka oli maalannut paljaan naisen.

Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota. Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin. Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä levisi valokuvia joka perheen albumiin.

–Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla, mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen verkkoukko...

–Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne puhtaus ja viattomuus ... teidän henkilöittenne kasvoissa on suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön läpikuultava hienous.

Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen, kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka olivat ymmärtävinään taidetta–kamarineuvos oli taiteilijaseuran jäsenkin–olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika. Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.

Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään pyykkiä pesevän naisen jalat olivat–_hiukan_ liian paljon paljaat. »Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.

Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa rinnoissa–sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina »uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.

Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen. Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä, tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.

–Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle,–ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään.

Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi tuo hänen _satunnainen_ hairahduksensa.

 

Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.

Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään

hamehensa haapaselle, kenkänsä vesikiville

aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.

Olivathan he aina sanoneet, että hänestä _tulee_ jotain suurta! Ja he levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille asetettavakssi.

Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille, jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa. Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.

Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.

–Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.

–Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää, sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan koko ruumiissa.

Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.

–Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?

–Kuinka mitä?

–Se haukutaan siellä maan tasalle.

–Ja miksi?

–Siksi, että se on noin ihan ilkialaston...

–No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen pääajatus!

–Tottahan sen _minä_ käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä kotona?–Vai mitä arvelee itse maalari?

Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan, vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.

Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.

Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka heitä tapasivat, sanoivat jokainen:

–Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista. Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.

Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen Villensaunalle syömään aamiaista.

Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.

–Tässä tämä nyt on!–Mitä te siitä arvelette?

Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.

–Onko tämä taulu sinun maalaamasi?

–On.

Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:–Hyi! Tule pois, Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!

Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.

Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä pysähtymään.

–Tämä on häväistys koko perheelle ... jos minä olisin voinut vähääkään aavistaa ... kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.

Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.

–Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan kehyksen ääressä tarkastamassa.

–Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista ... mitä sinä luulet ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?

–Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!

–Aiot siis antaa sen seista siinä?

–Tietysti!

–Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!

–Niin teenkin!

–Niin no–minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.

Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli kokonaan unohtanut.

–Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?

Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja luoden silmänsä haaveksien ulapalle.

–Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin poroporvarillisella kannalla?

Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.–Olkoon, se on hänen asiansa!

Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.

–Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia kysymyksiä.

–Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?

–Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle erinomaisen hyvin.

–Hän on seisonut noin ikään edessäni?

–Kuinkas muuten!

–Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa...?

–Mitä tarkoitatte?

–Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan...

–No, ja mitä sitten?

–Se oli vain se, jota tahdoin tietää...

–Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?

–Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä... Hanna parka!

Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään. Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.

–Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?

–Olen lukenut ... että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa ... minun on täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini ... että sellaistako olen siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa ... sikamaista ... että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun »Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa ... että olen pilannut hienoimman kotimaisen aiheen... Mutta minä sanon, ettette te kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista ... ja minä sanon, ettei se minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun mielikuvitukseni.–No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä loukkaa minun taulussani!

–Mutta onhan hän ihan alaston...

–Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?

–On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ... katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ... häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...

Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy huulillaan:

–Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te niiden alle kuitenkin tirkistäneet!

–Tarkoitatko sinä minua?

–Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.

–Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!

Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.

–Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!

Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta ja rukkaset.

»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää–»

Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:

–Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät, minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko sivistyneen maailman mielipiteellä ... minä muserran heidät.

Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.

Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».

Alkuun

Hyppäys toiseen maailmaan

Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän, Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä, röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme, mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:

–Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!

–Vai lähtee taas,–virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.

Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.

Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika. Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille. Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi. Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin» toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.

Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui osakunnan eteen–huonoissa, kuluneissa vaatteissa–ja karkoitettiin yliopistosta.

Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan. Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli, mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten viha ja koko joukko ikäviä juttuja.

Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!–Ja pari kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.

Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.

–Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri kannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!

Hän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään, ja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin muuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa jotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.

–No, ja milloin lähdet?

–Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä siirtolaistiketti yli koko Atlantin!

Hän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti parin satamarkkasenkin reuna.

–No, terve sitten! Ja onnea matkalle!

–Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä ... sillä minä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti ... mutta te tiedätte, että minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti suuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei se merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä vuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan märkää huulilleni tuleman!–Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta yhdessä!–Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut laivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!

Siirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi niinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän sai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat suuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me pidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään terveisiä »suureen, vapaaseen länteen», ja hän lupasi hankkia apua meille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.

–Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä noutamaan!

–Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!

Juodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta iloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.

–Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä teitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette ole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat ystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!

Mutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään, näytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli, että se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.

–Minne sinä menet?

–Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua hotellissa. Olkaa te vain täällä ... puolen tunnin kuluttua tulen minä takaisin!

 

Me jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta ei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on luultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.

Mutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.

Olisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka tekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme olisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies laivaan ja pantu menemään.

Laivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme tyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän ei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen tänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.

Missä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain... Ja varmaan valehteli hän puhuessaan tavattavasta tuttavastaan.

Lautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi vetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin. Mutta mitäs hän tulisi!... Mutta selkäänsä on hän saava, on saava oikein pohjolaisella mitalla!

Me käännymme jo poistuaksemme.

Mutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja huudahdella:

–Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!

Ja todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri meitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan huiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen– eräs hänen vanhoja rakkaitaan.

No niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä arvanneet!

Juoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan. Hyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi suoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:

–Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!

Me kaikki muut huusimme hänen mukanaan ... kaikki ihmiset rannalla huusivat:

–Kapteeni, kapteeni, odottakaa!

Mutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti, mutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo ainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä takaisin.

Matti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen vanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee se iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät aikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää tähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa ... minä päivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen ... toverit ylenkatsovat ... ja koko maailma nauraa!

Ja luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota esi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän vihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien pakosta täytyi toteuttaa »koko programminsa» kerran hänenkin, joka oli vuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut...

Sillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi mereen kädet laivaa kohden ojoina.

Hänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi surkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja laivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.

–Apua! Apua!–Se hukkuu! Se hukkuu!

Mutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti puoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta, joka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen kapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat häntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.

Rannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan »eläköön.» Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi menevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle, kokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:

–Eläköön isänmaa!–johon me kuorossa vastasimme:

–Eläköön Kariniemi!–katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.

Ja niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä tuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä Amerikassa–papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen siirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.

Alkuun

Kotoinen kylyni.

Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.

Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.

Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo silmiäni häikäisi.

Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja lapsen riemu riemulle remahti.

Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja selitystä.

Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan, vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti ... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.

Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.

Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.

Se vanha rakas saunani...

Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.

Alkuun

Onnelani

Korkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä elelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan sattumalta.

Olin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta paikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä umpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.

Se kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen kerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä, jonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä, mutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.

Eräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja minä kysyin häneltä: »Mistäs olet?»–»Tuolt' olen Onnelasta», vastasi hän.–»Onko sinne pitkä matka'»–»Tuoss' on vähän päässä vaaran rinteellä.»–»Saanko lähteä kanssasi?»–»Tule vain, jos tahdot.»

Hän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä Onnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja varmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi lehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä... Riihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan...

Hänen isänsä oli rappusilla vastassa.–»Saisiko olla yötä talossa?»– »Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin», vastasi hän. Hän oli rauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen ja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja viattomia kuin enkelit.

Olin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö teki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja seinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen elämään.

Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara yhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä, vihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa kaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.

Minusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat minulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja tuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä ja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon yläpuolella mäki.

Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.

Kun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän seurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn kaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna hevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä kuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja ihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle, soudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa, joiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea kuusikko.

Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.

Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on oma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi kaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien. Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.

Alkuun

Tämän sivun sisältö on Suomen lain mukaan vapaa tekijänoikeuksista, koska sen tekijä on kuollut yli 70 vuotta sitten (tekijänoikeuslain 43§). Voit käyttää sisältöä vapaasti kuten haluat.

Lähde • Sisältö tekstimuodossa (ASCII).

Sivun alkuun • Julkaistu tässä 17.11.2006 • biomi.org • Palaute