Juhani Aho:

Lastuja III

Kirjoittanut Juhani Aho

1. Isien puu
2. Kaukana ja korkealla
3. Kevään kevät
4. Synkän korven sydämeen
5. Syyskuun kesä
6. Syksyllä
7. Imatralla
8. Rautatiejunassa
9. Suurin totuus
10. Kuvain kumartaja
11. Ihmisen pelko
12. Pienehkö, pyöreä, pehmeähkö
13. Nuori sielu
14. Öman onnensa seppä
15. Yhdistysten aikakaudella
16. Liian suuria miehiä
17. Liisan lehmä
18. Naimajuttu
19. Kujeelan Matti
20. »Nyt ne tulee!»
21. Viimeinen ponnistus
22. Koulumuistoja
23. Unholaan
24. Hätä
25. Kielletty hedelmä
26. Ilkityö
27. Hula
28. Hektor II
29. Mullikka
30. Verikaste
31. Väinämöisen kantele
32. Sovintojuhla
33. Sydänmaankylän kansakoulu
34. Juhannus
35. Tuulien käänteissä
36. Miten tahtoisin elää ja miten kuolla

Alkuun

Isien puu

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavoittaa.

Se on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään harhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa;–kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa. Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä, kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla, tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota hän odotti,–tietämättä, ketä odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi: hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt, vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen katseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi, metsän hieno haltiatar, käy avuksi etsittäissä, toveriksi tarvittaissa, laita kulta kuontaloihin, pane vaski vartaloihin, kehreä punainen lanka, sinilanka siuahuta, vetele jokien poikki, lävitse salon sinisen, siihen juosta joukkojesi, viiletellä viljojesi.– Antanet urholle apusi, uhrin kannan koivullesi. esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki, kuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla koivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan. Heidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen kaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät vaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui kukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella Koivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat. Haltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan sortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä. Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät, Haltian koivun.–Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat,– kuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa kasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä muutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:

Koivutar korea impi, maitten neito mairueni, anna meille oiva ohra, kaura kaunis kasvattele, varjele vilulta vilja, pane korret korttumahan, sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota.– Kunpa antanet apusi, kannan lahjat lehdollesi, uhrin puullesi parahan.

Haltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan–ja se oli hänestä riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului kauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan, ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja paimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan. Mutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä semmoinen on taru, että jos »isien puu» maahan hakataan tai siitä oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta jos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan, ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset tunteensa tulkitsee.

Alkuun

Kaukana ja korkealla

Syvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin, siellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden rantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa ja pienten laineiden loiskinaa.

Rannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä emoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi taivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä minä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.

Salmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani ulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme, odotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin souti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.

Mutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon joutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta suurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti edessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin, mutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima, siipeni minäkin levitin–ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja ennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä–ja minua pelotti ja paleli.

Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren vesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua keinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin ja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse niemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain omiksi iloikseen hyrskähti.

Unohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin minä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka pyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat, siipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin tuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme iloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.

Mutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun. Uskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja vihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja vaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja voimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden pohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.

Ja kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki tämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko juuri nousi–kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin matalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse rajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä ottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme meitä veti.

Ja sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja viittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan laineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän ihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me olemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka meitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä–kaukana ja korkealla!

Alkuun

Kevään kevät

Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin tällöin vilahtaa veden pinnan yli.

Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain pitkät pimeät tavoittelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa yhteen, ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.

Ilma on raakaa ja raskasta, ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä. Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät ovat pohjaan palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.

Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet kulkevat ikkunata kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.

Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan sieraimeen kuin kiehuva poro. Reenjalas on niinkuin tervaan takertunut, ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon. Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin tupruttaa joka toinen päivä umpeen.

Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt tehdään, muut saavat seista. Kelin kireys vaikuttaa mieliinkin. Aivot tekevät työtä vain puolella ponnellaan, ja mielikuvitus liikkuu vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.

Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?

Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin. Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.

Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin, tämä valon vieno kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.

Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen, tuores tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä, ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen, välkähtävän pisaran nuoskeaan lumeen. Hanki helottaa niin valkealle, että silmiä häikäisee hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.

Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne hämärtävät kuin autereen takaa.

Soimaan helähtää rinnassasi jokin. On kuin hopeakello kilahtaisi ja kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja suurempaa.

Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niiden liukua loitolle ihmisten luota. Ei upota enää hanki, ja yöllinen, hieno lumi on vain voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse, ja pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!

Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän, missä seison, paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan kehyksissä, niinkuin pehmyt vetonen makeasta lähteestä.

Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä sujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin valoisammaksi.

Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki. Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.–Ei kantaudu tänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin silkkisukilla sametin nukkaa myöten.

On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys tasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään. Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.

Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.

Mutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja kevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi välitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.

Mutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.

Alkuun

Synkän korven sydämeen

(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)

Talot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi, maat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on viimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi levähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle sydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan takana.

Kosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata havu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa maata, ja siinä se on tuo autio mökki.

Sen turvekattoinen tupa on jo maahan kukistumaisillaan. Ikkunat ovat alkujaan olleet luukkuja. Viimeksi on kuitenkin käytetty pieniä lasiruutuja, vaikka ne nyt ovat rikki useimmat. Rikki on kattokin kiukaan tapaan tehdyn uunin kohdalta. Lattia on niin hatara ja laho, että sen raot ja reiät kasvavat heiniä, jotka tunkevat seinän ja penkinkin väliin. Ne hyötyvät täällä niin hyvin, että horsman varret pistävät ikkunasta pihalle kukkimaan.

Vähän matkaa tuvasta on sauna. Se on niin pieni, että sitä luulisi kääpiöiden rakentamaksi. Ennen vanhaan on se kuitenkin ollut asuinhuoneenakin, kun mäkikyläin asukkaat rakensivat sen itselleen sateensuojaksi kalastusretkillään. Samankokoinen on navettakin, pirtistä vähän matkaa pihaan päin. Näitä tuskin näkyy kumpaakaan heinikon sisästä, joka pihamaassa ja kesannoksi jääneessä pellon tilkareessa on kasvanut miehen korkuiseksi. Vaikka se on tuo hyötyvä heinikko aidattomassa ulkometsässä, eivät sitä ole käyneet elukat sotkemassa. Sillä tänne saakka soiden ja rämeiden taaksi eivät ole ulottuneet niiden retket. Tänne ei näy, ei kuulu muuta kuin tuo suuri, jyrkkä sydänmaan koski, joka voisi monet myllyt pyörittää ja panna käymään monetkin tehtaat, mutta joka nyt yksikseen kohisee äänettömän ympäristönsä iloksi ja omiksi huvikseen, kenenkään häiritsemättä, nuoleksii kivisiä rantojaan niinkuin metsäkissa käpäliään.

 

Lähdemme liikkeelle istuttuamme siinä melkein mitään virkkamatta kuplailevan, mustavetisen suvannon partaalla.

Ja muutaman askeleen otettuamme olemme jo rajalla.

Ei se ainakaan tältä kohdalta ole vielä umpeen mennyt. Se on vasta aukaistu, on laaja kuin pellon sarka ja näyttää olevan pitkäkin, niin että on sitä ilo silmäillä.

Astumme sen yli ja olemme tulleet Suomesta Venäjän puolelle. Tähän asti toi leveä tie, notkoissa oli poikkitelaiset puut, ja purojen yli oli tehty kantavat sillat. Tästä alkaa kaitainen karjan ura, joka melkein näkymättömänä luikertaa sakeaan näreikköön ja jonka ainoastaan oppaan avulla löydämme. Ja kun saavumme ensimmäiselle suolle, vie siitä yli vain kaksi kaitaista ja hienoa pitkospuuta, jotka jalan alla uppoavat syvälle ruskeaan suomutaan.

Mutta suon keskessä on saareke, ja siihen me hetkeksi seisahdumme hiukan kovemmalle maalle.

Semmoinen synkän korven suo!

Ei se vielä tältä kohdalta ole kovin pitkä poikki mennä. Kaitaisena salmekkeena se on siinä kahden hiekkaharjanteen välissä. Mutta tuolla etäämpänä näyttää se aukenevan suuriksikin suonseliksi, joista siintää vain toinen ranta. Leveten ja kaveten ja pitkin ilmoja mennen jatkunee se kuinka kauas jatkuneekaan–Jäämeren ranteille saakka. Ja vanhan vesistön pohjaahan se lieneekin, vaikka se aikojen kuluessa on vähitellen uupunut ja nukkunut ja lakannut lainehtimasta. Ja nukkuessa on sen silmille sitten kasvanut sammalinen peite, joka yhäkin vielä paksunemistaan paksunee ja jonka alla sen elämä yhä sikeämpään uneen vaipuu.

Sentähdenkö tuntunee niin salaperäiseltä tämä seutu? Ja kukapa lieneekään mitannut sen silmäkkeiden syvyyden ja kuka sen pohjan koetellut? Kuka tietää, mitä siellä tuon liikkumattoman pinnan alla piilee ja mitä aarteita kätkee tämä »kuollut meri»! Sillä niin pian kuin siihen juurtunut petäjä on puuksi pääsemäisillään, horjahuttaa se sen juuriltaan, heittää kumoon ja nielee sisäänsä, harmaan sammalen ruskeaan alusveteen. Mutta sammalesta, suokanervasta, marjan varsikosta ja vaivaiskoivun juurista se tihittyy, kovoo ja valmistaa alaa viljelykselle. Ja kuka voi sanoa, eikö tämän saarekkeen poikki vielä maailman aikoina kulje laaja maantie, jonka kahden puolen lainehtii viljapelto, ja eikö tuolta korven laidasta silloin pilkota talo ja talosta kuulu ihmisääniä tietä kulkevan korvaan.

Mutta nyt ei sieltä kuulu hiiskahdustakaan, vaikka joka hetki luulisi voivansa odottaa karhun vihellystä. Ei muuta ääntä kuin tuo hyvin hiljainen sihinä, joka syntyy askeliemme suovedellä täyttyessä. Eikä muuta elonmerkkiä kuin tuo hieno suontuoksu, joka näin tyyninä, lämpiminä iltoina leviää ilmaan suokasvien rohtoisista kukkasista ja unettaen ja päätä painostaen vetää puoleensa ja raukaisee mieltä.

Suolta kohotaikse tie hiekkaharjulle. Metsä, joka äsken oli vaivaista, pientä petäjikköä, on samassa muuttunut ikihongikoksi. Ja nyt minä vasta tiedän, millaista on ikihongikko!

Jos lienee metsillä ennen ollut haltiansa, niin tässä on silloin ainakin ollut heidän temppelinsä, tässä heidän pyhitetty pilaristonsa. Se on puhtainta, säännöllisintä hongikkoa, solakkavartista, tanakkajuurista, sileäkaarnaista, ja, niin pitkälle kuin silmä kantaa, melkein samanpaksuista. Ei kirves ole niistä vielä ainoatakaan vikuuttanut, ei ole ollut tukkilaisella tänne asiata, eikä tervanpolttajakaan ole uskaltanut tänne saakka tunkeutua. Koetat halata jotakuta noista jättiläisistä: ei ylety sylesi sen ympärille. Katsahdat latvaan: se on niin korkealla kuin kupukatto kirkon risteyksessä. Ei tuule täällä alhaalla ollenkaan, mutta ylhäällä humisee aina vähän, niinkuin humisee korkean kirkon salvoksissa.

Maa on sileää ja tasaista. Valkea peuransammalinen peite kattaa sen pinnan kuin syksyinen kuura. Siellä täällä on puiden välissä suuri kivi kuin uhrialttari ja kiven kupeella kukkiva tuomi tai pihlaja pistettynä siihen varta vasten kuin koristukseksi. Kuinka pitkälle lieneekään tätä yhtätasaista kangasta, tätä tasalakista hongikkoholvia! Me vain vaellamme puun rungolta toiselle tätä helppoa, kuivaa tietä, jossa jalka nousee keveästi ja maa välistä kumahtaa heleästi.

Muutamaan paikkaan on honka kaatunut tien poikki. Istutaan lepäämään sen selälle. Metsä hajahtaa vähän pihkalle. Iltahyttyset survovat ja hurisevat päivää vasten, jonka säteet siellä täällä sattuvat lehtipuuhun ja luovat helakkaa vihreätä ruskeiden runkojen väliin. Joku pikku lintu pyrähtää lentoon ja sirittää mennessään. Aika tuntuu kadottavan mittana, taival tätä kangasta pitkin näyttää olleen äärettömän pitkä, vaikkei se vielä ole täyttä tiimaakaan kestänyt. Ja kuinka kauan lienee istuttukaan tässä lepäämässä, vaikkei ole vielä viittä minuuttiakaan mennyt siitä, kun tähän asetuimme. Jos lienee ollut olemassa Kalevan kankaat: tästä niiden tuntuisi pitävän alkaa. Ja jos lienee elänyt Tapiolan kansa: ei kai ole kauan siitä, kun se tästä kulki itäisemmille maailmoilleen pois viljelyksen tieltä.

Ei hennoisi lähteä. Mutta päivän paiste on siirtynyt puitten juurista puolilatvaan, ja hämy alkaa vuotaa maahan. Lähdemme, samahan tuo onkin, missä kulkee, luonto on samanlaista kaikkialla. Kangas kun loppuu, niin alkaa notko, ja kun notko on kuljettu, niin on taas kangas edessä ja kankaalla uusi ikihongikko.

 

Mutta vähitellen alkaa maa kuitenkin muuttua. Luonto käy epäsäännölliseksi, suot tekevät lahdelmia, ja metsäinen ranta tunkee niemiä sen sisään. Ranteet ovat paikoitellen kivikkoisia ja nousevat kohtisuoriksi, avopäiksi kallioiksi. Kahden mäen välissä on puro, ja puron varsi kasvaa sekametsää. Maa on täällä mehevöitynyt, ja petäjä on saanut kilpailijakseen kuusen. Kuta korkeammalle toinen pyrkii, sitä korkeammalle lähettää toinenkin latvansa. Kuusi rehentelee, kasvattaa samalla hartioita ja vartta. Petäjä ujuu hoikaksi ja pitkäkaulaiseksi, sen pää hienonee ja juuret riutuvat. Viimein se ei enää jaksa, vaan kaatuu suulleen puron poikki. Kuusi on sekin mennä mukana, maa murtuu sen alla ja juuret longistuvat. Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen henki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja kasvaa kenokaulaksi. Ei kuitenkaan petäjäkään anna aina perään. Ne taistelevat molemmat, kunnes lopulta uupuvat ja jäävät verettöminä, kuorettomina, harmaina haamuina komottamaan vastakkain. Ne eivät lahoa eivätkä mätäne, seisovat kuin kivipatsaat raunioiden keskellä. Joskus tulee sitten musta pilvi ryskäen ja karjuen korven lievettä pitkin, äkkää nämä uppiniskaiset äijät ja ratkaisee heidän riitansa ja kukistaa vihamiehet toistensa syliin. Siitä syntyy suuri aukko metsään. Mutta aukkoon alkaa kasvaa pikkumetsää. Viaton, valkea koivu, ujo raita, hellämielinen haapa ja lapsellisen terhakka näreenpoika sovittavat siinä sitten ystävällisessä seurustelussa esi-isiensä satavuotisia vihoja.

 

Tie on mennyt melkein umpeen. Se piilotteleikse lepikkoihin, häviää heinikkoon, ja paikoitellen on puro nuollut sen melkein näkymättömiin. Mutta se nousee nousemistaan. Ja noustessaan se levenee, haaroittuu, ja metsä valkenee. Eikä aikaakaan, kun on metsässä aukko ja aukossa kaski.

Se on vasta hakattu, lastut ovat vielä tuoreet ja lehdet vihreät. Se on kaadettu ikihongista, korpikuusista ja satain vuosien vanhoista rosokoivuista. Kannot ovat kuin pajatukkeja, ja yhteen törmänneet latvat ovat tuskallisesti väännyksissä toisiaan vasten.

On se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei enää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen uskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan. Tekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse »vaka vanha Väinämöinen», joka

teetti kirvehen terävän, siitä kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti, kaikki sorti puut soreat

ja joka tuohon keskelle ainoastaan

yhen jätti koivahaisen, lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi.

Mikä huuto, mikä parkuna, mikä räiske ja rätinä siinä on mahtanut olla! Hirvittää sitä ajatellessakin, samalla kuin tulee sääli syyttömiä uhreja. Mutta

eihän nouse osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura, ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta.

Kasken takana on ruishalme, kaunis, vihreä kosteikko keskellä mustaa metsää. Ja rukiin sisästä vilkuttaa ystävällistä silmää sen sininen kukka.

Mieli käy viehkeäksi katsellessa tätä viljelyksen ensimmäistä voittomaata. Tuntuu yht'äkkiä niin turvalliselta kuin seisoisi kotipellon pientarella eikä kaukana ihmisten ilmoilta asumattomassa erämaassa. Ja rinnasta katoo se arkuus ja ahdistus, joka jo pyrki sitä täyttelemään noilla suurilla autioilla soilla ja noiden ikuisten korpien hiljaisuudessa.

 

–Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.

–Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.

Kello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea, mutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.

–Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.

Käydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean kuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat epätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat ovat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he täällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät, leikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet, sillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet tuntuvat vielä lämpimiltä.

Päätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja istumme oven edessä »sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto». Se ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä korpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot kokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan auringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja tässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine oksineen.

Mutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen musta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään koskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme tupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita ... eli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja viljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän hyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja huhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa tuleentumista.

Alkuun

Syyskuun kesä

Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan jo ovella...

Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.

Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni suvetar eteläisille ilmoilleen.

Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla, korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.

Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei henno ystävistään erota...

Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!

Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut. Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.

Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää, niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan;–vaan samalla se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan aavistelevaa kaihoa.

Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä. Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa. Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin, petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat, kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.

Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.

Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri, astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.

Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:

Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis, jääös tänne tuonnemmaksi, talven pitkäksi pysähy, tääll' on paras ollaksesi, armas aikaellaksesi suuren Suomen sulona, kaiken maani mairehena. Täällä sua tarvitahan, kaihoisimmin kaivatahan, suurimmasta suositahan, lämpimimmin lemmitähän.– Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis!

Alkuun

Syksyllä

(Kuvaus Kuopiosta.)

On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään, vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet ovat taas rauenneet.

Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus. Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä. Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta. Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet. Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse vihaisesti.

Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta. Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.

Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta pihtiensä väliin puristaa.

Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki, kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan. Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.

Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja talven tuloa kuin–kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.

Ja niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta ylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus kyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se nyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään ryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään jatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja heitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta taivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat läheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet. Suuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja hengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös ja alkoi muodostua pilveksi.

Mutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että viimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta sillä on jäinen kalvo silmien päällä.

Eivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä kipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen vihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin lumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin pärskymään.

Mutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen. Tehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin siihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi raittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki uutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko kaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin olivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden pykälän pakkasta.

Hän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin kalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin olisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää levottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana kumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät täyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen laidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja Snellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.

Paino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa vaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat kirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.

Minä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla kurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista ilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä loiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei sillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä mitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi heittäytyä ja kangistua kuolemaan.

Mutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku ilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä levitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli kuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän tyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä minä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen sijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa. Laskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja yht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku ... sitten vielä yksi ... kaksi ... kolme ... ja yhä enemmän.

Satoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi, kenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli maan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen epätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden räystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin. Asettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.

Jalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin kulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.

ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen talvi.

 

Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä. Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian kuohutti.

Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.

Alkuun

Imatralla

Hotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla viettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan. Juostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa yhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.

Vaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja sen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska nielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas sileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee keskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin kipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa Imatra ilmituleen.

Jyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan. Rappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka kääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa oksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei kääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen petäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.

Mutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen. Pauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee jalka tukea alleen.

Sillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse huimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa. Kallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan selkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä. Ennen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta saareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä olevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta taistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta teatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu karkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle, ennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa huohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen pakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä keskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa taapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja suistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta köyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen laukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea käsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta sieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran vain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä pudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa taistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan. Päätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen kuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi, jonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen. Pakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka alkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen. Ja kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja pakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki aina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu koivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.

Ja yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa aaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia kuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta ulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten vihainen vimma.

Me seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten nojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain häkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat sähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme tyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se liitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo antautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se ei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä ojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä silmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.

Kauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä selvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä katselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi ne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi alla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.

Ja kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.

Kalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä se syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri siinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja ärjy kaikista äkäisin.

Luohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin ylöspäin pitkin kosken koko pituutta!–

Mistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan näet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä kaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven perusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan, eikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.

Ja kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi seurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa, ja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä karkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä hirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden ei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä löisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.

Tuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä totisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja kuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja kasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion kieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä syöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken kuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää kahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle niinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.

 

Olet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia tarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin koetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden vauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas suvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja naulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja salaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski kateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen, mihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen pisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi muuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä ympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi jalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella rannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä alkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan koskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy ja velloo ja viekoittaa ... ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi muuttaa.

Yht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen vimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu villavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla puoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin lepereihin.

Jos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen viekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja äkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa odottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut altapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla temmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi kallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on luotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa aallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään läiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee kiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken toisesta kalliorannasta toiseen.

Edestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä kulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen laelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan pitkäksi aikaa.

Mutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten suvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät ja laittaa niille leposijan hetkeksi.

Ikäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen, ja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt päät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat takavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne tempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka joukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita Laatokan laajoja vesiä kohti.

Alkuun

Rautatiejunassa

Pisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä. Oli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta aikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja niiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja vaihtelua.

Oikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin toisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle puolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.

Sananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme varsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen, tuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja mustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin ajava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän kuin varis kyntömullasta.

Ikkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella harrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan mustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä surahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja värisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun itsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen järvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa silmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän pohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa likavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet korkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän tuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä mukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu häneen.

Mutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä luulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee hyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla viipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin rientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän vaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille kietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.

Ja miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella ilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion kielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja. Niille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja samassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.

Toisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä pistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel. Nainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä, toinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu joku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee edestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia, sinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen kirjavana.

Me astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen reunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa myöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta ja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista auringonpaistetta.

Viehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä sipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä. Alkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin laelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää puhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä hedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä, ylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin vaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää, jossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja portteripuolikkaat.

Minä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme me mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme vihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.

Hetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä mukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan, konduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme tunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua jälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen nurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti ohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla yhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme ja me niiden mukana.

Mikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka jäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton elämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä–? Kuka estäisi meitä ajamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!

 

Ilma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän kuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin ollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä vaunun vastakkaiselle seinälle.

Iltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois ikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä alakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan. Mitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat tätä ennen...

Huomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin horkassa.

–Pankaa puita uuniin, konduktööri!

–Ja sytyttäkää lamppu!

Hän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut mustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen sohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan seinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden periltä pieni, tuikkiva tähtönen.

Taas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton. Olemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt heilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista. Viereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa hiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa ritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin muutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko maailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy liikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää, konduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla. Kello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se kumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija sulki kädellään äänivirran.

Sitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei risahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme silmiin, toverini ja minä.–»Kun sirkka vielä sirittäisi», hän sanoo puoliääneen.–Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu kyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen muutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.

Sillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva nytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.

Alkuun

Suurin totuus

Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata. Mutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma vaikeroimisista välittänyt.

Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi anteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat vakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.

Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa toisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin rantaan.

Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi tuomari.

Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen totuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä se sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.

Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja voitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka yllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Mutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä sisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä, jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän uskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee jakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin kaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä ajattelevat, ei heitä kuultaisi.–Tulee myöskin vihollinen sieltä, mistä se aina on tullut–Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja voimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia vihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi. Lopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä. Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan vihollistaankin, ja se usko on pyhä.

Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka oli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon, oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli hänen uskonsa, jonka hän oli isiltään perinyt.

Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina, joista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan ajoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt. Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä, sillä ei uskaltanut sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei uskaltanut? Siksi ei uskaltanut–niin sanottiin–että se, joka toista löi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain, vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja sitäkin sanottiin pyhäksi.

Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa–oli hän kuullut iät kaiket sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut, eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne, jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat, eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.

Mutta kun hän näitä mietti–oli miettinyt jo kauan selvyyteen pääsemättä–kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi laahata muassaan.

Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.

Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn, mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet. Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.

Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin heidän sydämestään.

Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.

Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi oikeaksi tunnustaa.»

Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»

Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.

Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.

Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli heidät pahasta päästänyt,– eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan voitettava.

Alkuun

Kuvain kumartaja

Kuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.

»Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava, mieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin ilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen, uupuneen sieluni...» (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan ja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten muutos hänessä oli tapahtunut.)

Hän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä. Kun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään varsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin se selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu hänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli kuva tekstiin: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni», puuhun leikattu Vapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa raamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti otti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana samettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti rukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä ajattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle kahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä suunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan seurata.

Hän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua haihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla kuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen vallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin kuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä matkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa hallitsevista luonnonlaeista.

Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle ystävälleen.

»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte, vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee. Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona. Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa seisonut paikoillaan.

Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena sitä emme jaksa käsittää.–Mutta onhan meidän uskontomme katolista paljon puhdistuneempi?–Kaunis puhdistus!–Meillä on uhrimme: ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla menoilla sallii itseään palveltavan, ei ole minun jumalani. Muutakaan Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää–paras todistus sen henkisyydestä. Järki–se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta. Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan. Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata, tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä, niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta. Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto–onni hänelle, että kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa–minua siitä estäisi, olisin valmis nauruun pakahtumaan.»

Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,–mutta suuntansa etevimpiä edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää, lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen, kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.

Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö.»

 

Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa kääntyikin–kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä–kylmän hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee, mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen, mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.

Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä–joita synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista varmin–saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa, s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja onnellisia.

Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti, joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat ja ihmetellen kyselivät, mitä hän sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki samaten yhä suuremmalla innolla;–kunnes hän toisen päivän iltana yhä kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»–ja särki kaiken entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.

Rakkaus,–se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan, taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»

Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana, jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja juljettu sitä tieteellisesti puolustaa–siinä oli nyt työala, jonka hän itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.

Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään; omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla; ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.

Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta, paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään taiteellista aihetta puserretuksi.

Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin– äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.–millainen hän oli ollut ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta me teemme Jumalan omaksi kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa, niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme, käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan. Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan–siinä on uskontomme!

Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.

Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.

–Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.

–En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta–ja hän kääntyi tuon ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa–sinusta varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.

Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.

Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut. Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä, ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon olisimme voineet luottaa.

–Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.

–Mitenkä niin?

–Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä jälleen.

Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti väärässäkin.

Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin. Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.

»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka, vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus, vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt. Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.

»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin, ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.

»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni, oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa. Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä», niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.

»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'–tiedäthän, että minulle tuokin nimi joskus annettiin–kuin Vanhan Testamentin. Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista, että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut, sanottiin.

»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä, vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.–'Anna meille Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.

»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät eron, ja sen tekivät monet muutkin.

»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa–niinkuin minä.

»Minäkö?–mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?

»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut palaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;–vaikka kyllä kai sittenkin oli parasta, että katosin.

»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa. Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He 'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.

»Ja lomahetkinä–kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin– rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa. Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja suurimpana, kuinka minä sen esittäisin?

»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten kuin Mikael Angelon Pietán y.m.

»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta, niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.

»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset, sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena, kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus. Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.

»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen esittämiseen, jota olin etsinyt.

»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa. Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon, taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.

»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu: vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin vaikutti omituisen salaperäisesti.

»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut, minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen, pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan. Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin mukaiseksi.

»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.

»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.

»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.–Mainiota! Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden jumalatar!»

»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt. Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.

»–Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ... koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa...–On niinkuin tuo silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa... –Ei, hyvä ystävä, rakkaus on persoonallinen olento, olet sen tuossa osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»

»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä, me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla, kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.

»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan sattuma, että silmäni aukenivat.

»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen, että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?

»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy, enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.

»–Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?

»–Parfaitement, monsieur! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno, taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta, uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi...»

»–ja sitä vartenko te...?»

»–Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein ... luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot ... pienen eläkkeen ... n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu!»

»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki...

»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun aikovan häntä iskeä vasarallani ... hypähti syrjään, tempasi knallinsa, mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.

»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni, vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla jalansijoillani, mistä olin lähtenyt–en ollut alhaisinta villiä parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle ... en ollut ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin...

»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani, murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu. Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.

»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis, vanha ystäväni.»

»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen päästämään.»

Alkuun

Ihmisen pelko

Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.

Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.

Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen tiehensä.

Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä. Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä olivat asuinpaikakseen valinneet.

Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.

Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät linnut,–kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.

Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan. Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla, kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.

Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan. Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne tulivat, mistä ja minkä tähden.

Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen, miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta, vaan jota kaikkien täytyi pelätä.

Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain, susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas, lehmä ja hevonen;–jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana ihmisen asunnon eteen.

Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä, niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä, taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he olivat pelänneet.

Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi hän »susikseen».

Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa, jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi, ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.

Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja voimallisempi.

Alkuun

Pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...

Olette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin tehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin kernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan omituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on saavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen aseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman oikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta elämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen tulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa tuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä, mihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat hartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla kysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä pidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo varmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen ... jonkunlainen ... kuinka sanoisin ... tuo tuollainen pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...

Eräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli kolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten kesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet annettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä:–»Huutakaapa, ketä huudatte, minä huudan Huukperiä!»–»Minkä tähden juuri Huukperiä huudat?»–»Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän näköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on minusta parempi kuin tyhjä säkki.» Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä ole katumista ollutkaan.

Pienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos jonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi ainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen.–»Sehän tuo jaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu», sanottiin, ja hän sai viran.

Mutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja–hänet valittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa vaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu–niin pudistelivat johtokunnan ukot päätään ja tuumasivat:–»Eihän tuo ole minkään näköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.» Eikä heidän mielestään kansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.

Ja samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin virkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan. Sillä »kansan terve järki» on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä miehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.

Kun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne nimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni ja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi. Koulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se riippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se päinvastoin vahvistaa.

Heidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä ole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona. Mutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se tapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä »näyttäytymässä» tulevan esimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto omaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.

Enkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.

Päinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo »pienehkö, pehmeä, pyöreähkö» on voinut päästä painamaan siinä vaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.

Kumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi kiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin edukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin somimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään kauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja tyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki »ajan tuulet» pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään tavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu ikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan sopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin tuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää, millä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin heiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja tyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen sekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai tämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata, ihan kuin itsestään tulee–jos suinkin mahdollista–antaneeksi paikan sille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.

Että se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset ja ylennykset–kaikkein korkeimmatkin–joita ei muuten voitaisi ymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut tapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi minusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa asetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja pienemmissä, on–virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen kehittämiseksi–hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi, vaadittava myöskin tuo tuollainen ... jonkinlainen ... kuinka sanoisinkaan ... pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...

Alkuun

»Nuori sielu»

Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.

Hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein kadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten mies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja hermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden, jotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän on oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin tyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon puutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta omaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan tunnusmerkkejä.

Mutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen innostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.

Jo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta». Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi ulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli kirjoitettu.

Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»

Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt »nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.

Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta silti ei niitä häneltä puuttunut.

Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.

Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla, näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin posket.

Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.

Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun, paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3) kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen, jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.–ja se oli tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen kirjapalkkionkin.

Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa, millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten– s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!–olimme pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä »pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei voinut käsittää todeksi sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut, sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se suomalaista ja olihan se omaa–»ja tietysti tekin oikeastaan niin ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja niin hänen täytyi pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat häntä kadehtineet.

Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun– Kuopion takana!–toteuttamaan ihanteita–Torniossa!

Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin, milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista, milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.–»Ei sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.–»Miksei, lähetetään vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin– ainakin hänen nimellään varustettuina.

Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan–joita oli ehkä vielä enemmän kuin isänmaan asioita–eivät kuitenkaan voineet olla jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa. Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.

Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään, saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä, joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä –niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin suunnattoman suuria entiseen nähden!–käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten miesten seurassa–minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea kuvitellessaan.

Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin. Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.

Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli putoamaisillaan.–»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut kaupunkiin?»

Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.–»Mikä ylevä taideteos! Mikä ihana symbolinen ryhmä!»–ja hän arvosteli sitä samalta isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä ei ollut aikaa kuunnella.–»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma, se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen todistamaan ... ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena omistaessaan...» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia, tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot, kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit, Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut: siihen, että täällä jo melkein tuli suomenkielellä toimeen. Melkein joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.–»Ja sitten on niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»

Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella oli hänellä aihetta uuteen iloon. Suomalainen kalustokauppa! Suomen teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa suomalaista kirjallisuutta–korukansissakin ... suomalaista kirjallisuutta korukansissa! ... kuka olisi voinut kymmenen vuotta takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.–»Ja tämäkö on sitten muka se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»–Hän kävi totiseksi, otsa meni ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.–»Mutta kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa valkenivat:–»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä säälin heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»

–Tässä on finspongi, huomautin minä.

–Elähän, vai tässä se on se mainio ... niinpä niin, tässähän se on ... vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja kansan asioita.

Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne» näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille kekkereille.

Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä–myöskin suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että alakerran.

Ne olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli pantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin–enemmän leikillä kuin todella–oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen elämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan, lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...»

–Sinä puhut kuin enkeli!

–Ole vait!–Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän kaikkien olisi pitänyt pysyä.

–Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät kuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa seisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.

»Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä ... onnellinen sinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä, vallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä ... isänmaallisuus ei ole ollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi leiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet ... sinä olet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään, et arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa!–sanon vain: onnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana, mistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!»

Se oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin melkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei ollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja omien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta, jota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä siitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka meitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.

Ja me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja hän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä samana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.

 

Mutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.

Vaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo alussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein kadehdittavimpia.

Alkuun

Oman onnensa seppä

Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä–joskin olisi saanut vanhoja hiukan vähennellä.

Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää ... jos ei odota vanhojen johtajien väistymistä,–mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.

Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta, niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan sovittaa aatteita vieraista maista.

Löydettyään aatteensa–löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä–ryhtyi hän sitä heti kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut–se osoitettiin numeroillakin–ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän, »eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.

Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat, jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.

Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.

Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.

Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi» kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille. Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille, jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita, jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen, että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.

Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen asiataan puolustaneet.

Hänen asiataan ... se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se lausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se käsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään sitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja lukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun eräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli jättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä ja siitä.

Yleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä suuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti–ei kuitenkaan heti, vaan vasta vuoden, parin päästä–asettaa komitean asiantuntevia miehiä asiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean puheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt, ennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean ehdotus oli näin kuuluva: »Komitea on ottanut j.n.e. ... ja koska komitea j.n.e. ... ja kun se asia, joka j.n.e. ... on sitä laatua, että sen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan ajan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e., niin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että H.K.M. armossa suvaitsisi» j.n.e.–lyhyesti sanoen: komitea ehdotti, että perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle määrättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.

Senaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.

Vaan kenpä viran hoitajaksi?

Tietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.

Tarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten hakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä siinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan iskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.

Nimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa vielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle pelastetuksi.

Silloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien vuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi viraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen eläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan koroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen hänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen laitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana huomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena esiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin puettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä ritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian annetaan.

 

Mutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen tiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?

Luulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja asia on. Pääasia on, että se jokin on ja että maalla ja kansalla nyt on laitos, joka pitää siitä jostain huolen, ja että sillä on mies, joka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.

Alkuun

Yhdistysten aikakaudella

Kuvaus Helsingin elämästä.

Hän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle, tyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:

–En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani, nyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en päkähdä ... olkoot, eläkööt!

–Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot, eläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?

–Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne seurat, ne yhdistykset...!

–Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!

Ja hän kertoi:

–Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous ... minulla on tyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä tahtoisin mennä naimisiin.

–Mikset sitten mene?

–Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä voin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka päästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä, herättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä...

–Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin...

–Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se, joka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on elänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista pilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää ovat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli tanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä kävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt käy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä itsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää hänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen: kihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää ilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat, kuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan siellä voi heitä enää tavata.

–Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä...

–Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin niihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut ... kaikki kokenut, kaikki kärsinyt–hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on paennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan olin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä vihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa, missä ei tanssita.–Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon teetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana kolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen kuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa naisasiaa.

–Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?

–Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta minä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin käynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt kartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi Filosofiseen Yhdistykseen, ja yks ... kaks ... minä olen samassa myöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä ... hän onkin muuttanut mielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen ... kolme,.. neljä ... ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet saavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että Uusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä pistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja odotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on hyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt eri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta enemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä, sillä hän ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle ilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin eteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen hänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni! Olen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa korridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan järjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän kääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain ... minä kuulen sen, ja maailma mustenee silmissäni! ... kysyy, missä Alliance Française kokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä.–Huhhuh!– Kahden viikon päästä minä olen jäsen Alliance Françaisessa, vaikka en taida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen enää toista kertaa tarvitse käydäkään Alliance Françaisessa. Mutta estetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin luennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut ylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja saavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä etupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti muistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen niskaansa ... ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin kaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin veitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta kuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan. Enkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle–yliopiston luentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää ilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa hänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan selville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen seuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä takaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut Matkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten seurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän »assyrialaisten loitsuista», ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän »Prometheus-taruista» ... mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun hän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun ihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä kaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on ottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.

Ystäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla äänellä:

–Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa. Hänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa. Se kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä ihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa toimialaksi oli valinnut–Eläinsuojelusyhdistyksen.

–Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?

Hän hypähti seisoalleen.

–Sinä pilkkaat minua ... sinulla ei ole sydäntä ... sinä lasket leikkiä pyhimmistä tunteistani ... mutta minä sanon, että sinä loukkaat minua, kun loukkaat häntä ... minä en tahdo sinusta enää mitään tietää ... ystävyytemme on lopussa ... minä menen ... hyvästi!

–Minne menet, ystäväni?

–Minä menen Keittokouluun ... en ehtinyt Veistokouluun, mutta Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta–menen hirteen.

–Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.

Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut luumuputinki.

–Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon, ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.

–Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis mennyt suuni ohitse ... keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen toivoni.

–Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.

–Mikäpä keino se voisi olla?

–Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat...

–Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.

–Hän on otus.

–Otus?

–Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.

–Mutta en häntä koskaan saavuta ... en saa koskaan painaa päätäni hänen rinnoillensa.

–Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä. Oikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt. Ajettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan joko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos tunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän nyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä siellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon päivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan Raittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai Kennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten tilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja saapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet –itse asiassa kuitenkin näin lähenet–ja odotat häntä Matkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen Yhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi Seemiläiseen yhdistykseen ... ymmärrätkö tarkoitukseni?

–En vähääkään.

–Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen toisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen, kerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen jossain seurassa tai yhdistyksessä.

–Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että toivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti hyvästinsä ja lähti.

 

Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on löytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus luultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen perhepäivällisillä.

Alkuun

Liian suuria miehiä

Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.

Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?

Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa, kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä, jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri sukulaisemme paikallaan.

Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme: mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa sivistysmaassa ... sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero, sellainen mainio puhuja–Englannissa olisi hänestä tullut ministeri, Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan etevimpiä miehiä.

Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa–ei mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin pikkutehtäviin.

Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä», jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.

Hän syntyi siihen aikaan, jolloin ne suuret miehemme, joille jo on patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä–ainakin puhuu hän itse siitä ajasta, joka hänet loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä maan ja kansan merkityksestä–ja omastaan–»sinä suurena vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin estraadilla esiintymään.

Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli. Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi vaikka Englannin parlamentille;–eikä sanota sitä vielä säälien eikä surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.

Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.

Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin. Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.

Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä, harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten, tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja. Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana maita mantereita kiertävän–säälimme roturatsua, joka on työauran eteen valjastettu.

Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon–ja olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä puhujana–tunnustettuna puhujana.

Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.

On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;–mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.

Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta, ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan; sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä–ja tuo tunnustettu puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin, »joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä. Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi–kunnes toinen samanlainen sen tieltään työntää.

Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa puhua.

Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä oikeaa kumukoppaa–on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi sanottavansa plenum plenorumissa.

Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni kysynyt ja kysynyt muilta.

Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?

On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika; jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.

Alkuun

Liisan lehmä

Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana. Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat (kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä –jota muuten joka paikkaan kirjoitteli–Kaarlo Kettuin.

Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.–»Ei kannata käsin ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»–sen hän oli oppinut kirjoista.

Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen, vastapäätä pappilaa.

Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen kaikkea hän hoiti lehmäänsä, Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä, joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen, raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».

Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.

Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin, silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta, niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä, mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.–»Vai semmoiseen turhuuteen minä! ... en ensinkään ... en penniäkään ... en, vaikka polvillasi rukoilisit.»–»Te lehmällänne pidätte paremman kellon kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka pilkkaisi.»–»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa, mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»

Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon päällisrahoja hän ei saanut.

Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän molempiin kelloja toisiinsa.

Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa. Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia kuulijoita ilmaantui.

–Lehmä on kirjoitettu ... Omena on pantu ryöstöön ... vallesmanni laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!

–Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.

–No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!

Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:

Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä ... mitä se semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää–mutta se ei nyt muka kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut vaikka silmästään.

–Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta ... antaisi hänen olla ... minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku joukosta.

Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan, kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen toisaalle.

–Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!

–Sekö sen on kirjoittanut?

–Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan. Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli. Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.

–Eikö Kallekaan ole puhunut?

–Eikä ole puhunut ... mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne vievät ... voi minua poloista!

–Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö sanonut, että lehmä on teidän?

–Sanoinhan minä,–mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus. Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.

Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa siitä yhä enemmän itkemään:

–Kun se on niin hyvä ja hellä ... eikä ole milloinkaan pahaa sanaa sanonut eikä kädellä kolhaissut ... ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä ole akkain töille opetettu.

–Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.

–Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään. Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden tästä talosta, toiseen taloon itkemään–opettelen tässä kerjäläisenä kulkemaan.

–Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?

–Ettäkö nuori herra ... minkä tähden ei!... kyllähän se kuvernööri toki teitäkin uskonee ... en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole osannut ajatella muita kuin rovastia.

Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan pyynnöstä–sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu–»hengellisellä valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen kasvoillaan hymähteli.

Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:

–Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta malttakoothan!

–Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen ... häntä teidän pitäisi torua.

–Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.

Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.

 

Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.

–Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti! Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.

–Saittekos?

–Sainhan minä!–ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi hän kuiskaten.

Alkuun

Naimajuttu

Vanhan puhemiehen kertomus.

Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.

Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan menevä.

–Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.

–Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.

–Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.

–Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.

–Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.

–Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?

–Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.

–Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko miettiä?

–Mieti häntä!

Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian sepälle mietittynä.

–Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.

–Onhan minulla ... on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?

–Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.

–Mitäs arvelet?

–Mahtaisiko tuo huoliakaan?

–Jätätkö asian minun varaani?

–Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä myöten valmis.

Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.

Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.

Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.

–Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.

–Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla mielesi.

–Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.

–No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja ... totta se on, sen saat uskoa empimättä.

–Jokohan mahtaisi olla totta.

–Sano, paljonko tahdot kihloja ... tai ota tuosta, minkä haluat.

Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä viisikymmentä markkaa.

–Ota koko satanen! kehoitin minä.

–En ota .... on sitä tässäkin.

–No, kun sillä uskonet...

Ja silloin oli se asia sitä myöten valmis.

–Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.

Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään häät.

–No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään? kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.

–Eihän tuonne tullut lähdetyksi.

–Aiotko peräytyä puheestasi?

–Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.

–No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,–ja minä vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.

–Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.

–Itsesi se on pantava.

Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat pappilaan.

Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa näkemään.

–Miksi et tullut? kysyin taas.

–Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.

Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet nekin tekemättä.

Alkuun

Kujeelan Matti

Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä, jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras sattuu niille maille, missä hän asuu.

Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja. Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille paitsi yhden, jota hän itse asui.

Mutta mitenkä hän sitä asui?

Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään, joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.

Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan klassillisen vastauksen:–»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»– »Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan tarinan mies:–»Eihän se poudalla vuodakaan!»

Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon, muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.

Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa pellolleen, vastaa hän:–»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa, kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»

Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.

Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin. Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin vaatimuksesta oli pakotettu panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:–»Onhan niiden sieltä itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.

Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.

Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen talon akka sanaa tuomaan:–»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa. Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:– »Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»

Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:– »Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»

Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä yht'aikaa.–Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas. Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika menee ohi.–»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.

Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä kotiinsa siivottaviksi.–»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun et tarvinnut» kysyttiin häneltä.–»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan», arveli Matti.

Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä. Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita, vetää hän rahat pöytään.

Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.–»Mikset ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:–»Olisihan nämä rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian alkaen tuoduksi.»

Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä puhuta.

Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen, mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli Matti Kujeiseksi.

Alkuun

»Nyt ne tulee! »

Pikkukaupungin kuva.

Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.

Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.

–Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään vesipuodille.

–On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat ... ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.

–Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!

–Niin, eivätkä tule laivat!

–Eivät tule ... vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä, niin sulavat jäät paikoilleen.

–Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!

Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan, tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta...

–Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.

Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.

Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan. ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä, kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.

Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata venheen rautaisen pohjan.

Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään... Aivan niinkuin heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat, kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin. Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.

Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut. Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista ... että se oli suorastaan hävytöntä...!

–Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan. Mikä tähän on syynä?

–Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli yhtä liikutettu.

–Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha kaupunkilainen ilmoittaa.

Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja sanoja... Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde. Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!

Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan. Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta. Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla, jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän... Niin, niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli... Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.

Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut 20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»

Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.

–No, kohta siinä ei auta mikään!

–Ei se niin vain mene ... viikon päivät kestää vähintäänkin vielä, ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.

–Jokohan niin?

–No se on varma. Olen minä siksi vanha mies ... minä olen jo viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.

–Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan lähtevät.

Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille, jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin kuin muuten oli tavallista.

 

Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,– niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:

–Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!

Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan. Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.

Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.

–Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.

–Tornin maalari sanoi...! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.

–Mitä sanoi? Mitä sanoi?

–Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.

–Mitkä? Mitkä?

–Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!

Katosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan, jätti omine valtoineen remppasemaan.

Vaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa ja olivat saranoiltaan retkahtaa.

–Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi isänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon juuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.

Vaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta jäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta astiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis eteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.

–Elä jätä! huusi hänelle rouva.–Odota, minä tulen kanssa! Kuule!

–Tule sinä lasten kanssa!

–Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!

Vaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo portissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin rouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona. Kanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden laulamasta.

Kaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla niitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa tiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen liikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että rautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa eikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa pientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle siirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.

–Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä isonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin muurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana koskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti.–Elä jätä, elä jätä! Odota! Voi, kun jättää!... Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa pulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: »Ai saakeli!» toiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää suuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut pöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja rautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää, ja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää, ja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa ja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun karahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä. Mutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi näyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin ulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he kävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja jalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta suurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada katsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä sylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä rantaan ennenkuin laivat.

–Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano, tiedätkö?

–En minä jouda ... enkä minä tiedäkään!

–Kuusi kuuluu olevan ... jo huutavat!

–Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!

–Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta...

–Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä ... kyllä ne sieltä...!

Yhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja vinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen suihin ja porttikäytäviin.

–Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä ... ei me päästä likellekään ... tuossa ne nyt jo... Herrra–!

Siunaus jää juoksun pakossa päättämättä...

Mutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan toinen toisensa perästä: »Salama», »Impi» ja »Vellamo».

Kolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan vain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina, komeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso, kuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja perässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle iltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi edessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen kertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen ääneen...

–Hurraa!–Hurr...rrraa...aa!

Ihmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät, survivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla reunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton veivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan saanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat reisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi päästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin kiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he olivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.

–Mene matkaasi sinä!

–Minä tässä ensiksi olin!

–Elä survi! Minä otan rossin kiinni!

–Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan ... pääsetkö pois siitä!

–Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!

–Se ei siihen kuulu!

–Elä tappele!

–Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, »Salaman» omistaja.–Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen! Pois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!

Hän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin. Laiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla toivottaa tervetulleeksi.

–Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!

Maha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa jälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut »Salama». Mutta sitten se yht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni juhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä viilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli likemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain tuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen. Kokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina heittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän seisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja kohotti toisella lakkiaan.

–Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän vavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa asennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu väki päästi taas »hurraan» tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.

–Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa selälleen.

–Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin. Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan juureen soitettaisiin.

–Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus. Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.

–Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.

–Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!

–Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!

–Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!

–Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän tekee! Henki se on sinussakin!

Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini, joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään. Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin' on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit». Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e. Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.

Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa kuitenkin samanlaisina.

Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat, tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.

–Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?

–Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.

–Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...

–Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?

–Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan siihen töksähti kuin seinää vasten...

–Vai että niinkuin seinää vasten...

–Juuri kuin kallion kylkeen...

–Katso, katso!

–Ja sitten te taas rynnistämään...

–Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...

–Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten taas muksautettiin...

–Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...

–Se on suikea kuin kuikan kaula...

–Paras paatti tämä on näillä vesillä...

–Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan hakea muualtakin.

–Kaukaapa saa hakeakin...

–Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja muille...

–Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä tullut rantaan?

–Eikä ole tullutkaan, eikä tule...

Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri sanoilla ja uusilla vivahduksilla.

kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat temput tehtiin uudelleen.

 

Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli, olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät, naiset varsinkin.

–Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!

–Kiitoksia!–Kiitoksia!

–Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina ennenkin!

–Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään päässyt.

–Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!

–Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta, hänen on kaikesta kunnia!

–»Salaman» se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä

komentaa.

–Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.

–Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen me teitä odotimme.

–Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei tuullut moneen viikkoon...

–Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...

–Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.

–Ja se onnistui...

–Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...

–Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?

–Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.

–Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille itselleen sanomaan.

Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:

–Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.–Koska nyt siis saattaa sanoa laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin porstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka ei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän retken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja istukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa hyvä ... minä menen...

Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.

Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat sen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin, joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on niin erinomaista ihailemista.

Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten muistiin pantaman.

–Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!

–Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule, niin...

–Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...

–Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule matemaattisesti tarkka.

–Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!

–Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä tarvitaan...

–Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan laitaan.–Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme tulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman ... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm ... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä pyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ... eläköön kapteeni Fellman ... hurraa!

Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen »hurraa» huudettiin.

Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat herrat yhteen ääneen huutamaan».

–Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...

–Ne on ne herrat...

–Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...

–Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...

–Vaan ottaakos ne...

–Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.

–Rahallaanhan sinne päässee.

–Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin edestään...

–Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...

–Jos kohta kaikessa muussa...

–Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää niinkuin muidenkin...

–Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...

–Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...

–Antakaa tietä...

–Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...

–Suu kiinni, kollo!

Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä, jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti kohta sen perästä tuleva toinen.

–Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.

Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta varmaankin lähtevät.

–No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.

Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään. Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan. Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.

–Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.

–En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ... vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen booliin, kun hän kerran itse...

–Niin, niin, no hyvästi siksi!

–Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt nukkuakaan, kun jo tulen.

Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että »nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää siis sen kunniaksi juotaman.»

 

Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa mainitsematta.

Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa» esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän, kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.

 

Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.

Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet. Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen väliin haikea haukotus.

–Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...

–Lähdetään vain...

Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:

–Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no, hyvästi nyt sitten!

–Jumalan haltuun...

Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat, ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen, että »laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.»

Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.

Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi lokkaili laivan ja laiturin välissä.

Alkuun

Viimeinen ponnistus

Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.

Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.

Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi, kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa, piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen. Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin; siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.

–Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin hullunkuriseksi.

Nytkin hänelle tietysti naurettiin.

–No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.

Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.

–Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku meistä, joiden keskessä hän kulki.

–Yks ryökkynä antoi.

Kaikki kukkasmyyjättäret–samoin kuin bufettineidet–olivat hänelle »ryökkynöitä», kaikki muut neidit–mamsselleja.

Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja »posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton, velkoja koulussa ja yliopistossa,–ja tuota tavallista rinnettä hän oli vuosien kuluessa luisunut niin alas,–aina laitakaupungin pikkukapakoiden kävijäksi,–että nyt ei enää pitkään aikaan ollut muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut, etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla–ja toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja suorittamaan.

Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää, sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden verhoilla ympäröivät.

–Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat, tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi lukukauvella alakaa auskultierata.

Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia ajattelemaankin, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin, ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.

–Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.

–Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.

Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein herraspojalta».

Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan, laulua:

Jos sydän sulla puhdas on ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.

Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi. Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin mukana:

Maljanne, veikkoset, täytelkää, kun nuoruuden aika on vielä!

mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.

–Etkö juo punssia

–En maista vettä väkevämpöö.

Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:

–Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!

Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt hän kieltäytyi.

–Etkö juo?

–En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.

Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...

Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.

Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa, joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.

... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle–tyhjensi yhdellä siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.

–Johan maistoit, Antero!

–Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä iliman ... vappuna?

Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.

Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin hovitanssiaiset päättyneiksi.

Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.

Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain–en tiedä, mistä se tulee–joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan. Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla toisiaan.

Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.

Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.

–Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää tavallisissa oloissamme käyttäneet.

–Maljasi, Antero!

–En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!

Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo kiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita tovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ... huono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen. Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ... ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja miestä kainaloista kannattaa.

Malja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!

Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä. –Elä ole hullu! huudettiin.–Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.

Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla– eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,

lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne yhteiseen iloon.

Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa, mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja esittämään.

Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan. Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne hän nytkin jäi–niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan–vielä kerran elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.

Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.

Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille asteelle.

Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä, kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan, istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia pöytiä haltuunsa.

Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo toisensa perästä tuli, oli ja meni.

–Nuoriso! kuului hän heille hokevan,–nuorisoa minä rakastan ... nuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me aikoinamme olemme pitäneet!

Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa. Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen alkoi kuulijakunta harveta.

–Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ... aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.

Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.

Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.

–En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo mulle viis' markkoo.

–Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?

–Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä ... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule takaisin.

Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta, silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa, jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.

Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime aikoinaan oli istunut–täydellisen rappion rajalla.

Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin huostaan.

Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.

Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä kaukaisessa maaseutupitäjässä.

Alkuun

Koulumuistoja

I. Ensimmäinen koulumatkani

Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin. Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin pikkuseikkoihin.

Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat asiat.

Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että minä, tämä pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana, pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.

Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.

Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan, olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä, kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko, alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.

Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä! Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut, kuin olisin päässyt »kylään».

En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi. Kenelle? Minulle, minulle se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt, jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan tupakan.

Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin housut, jotka äiti pani nappiin,–ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat, kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan–oi, jospa olisivat vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!

Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena, kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen matkamiehen hevosen kavioiden kopse.

Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään, kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.

Matti katsahtaa päin ja kysäisee:

–Nytkö sitä viedään kouluun?

–No nyt!

–Miksikä sitä koulitaan?

–Papiksi.

–Eikö ole ikävä kotoa lähteä?

–Lysti toki on.

–Elähän sano, jos vielä itket.

–Itse itket ennen.

Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään, sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen. Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.

Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.

Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran, että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä–ja niin sitä lähdetään.

Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.

Sinne jää koti, sinne äiti–ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä vielä, mistä lähti ja minne menee.

Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.

II. Tulo koulukaupunkiin

Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta kummastakaan–mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa varten.

Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen palttoo ja uusi lakki.»

Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja tonkii;–sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;– hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.

Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle »uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin toisellakaan,–huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa, jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan ensimmäisen mielikuvani häviö.

Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä, leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein, niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille. Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.

Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia, olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat. Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi, oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä kaupungin.

En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä oma laatimani kuva mielessäni.–Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt. –Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.–Kuvitteluni lähtökohdaksi olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin. Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean, valkean kirkon ympärillä!

Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.

Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen lankkaus–minun tuleva asuntoni, kuulemma–ja kun siihen oli palttooni riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.

En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet ... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» ... vaikka minä sanoin olevani Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?

Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä enää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa huoneessa...

Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.

Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en vaikka–tappaisivat.

III. Ero isästä

Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja mitä merkitsee.

Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?

Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.

Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt vielä on tyhjä ja kumiseva.

Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat. Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä, imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.

Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen, tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.

Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa, missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.

Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään, mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta tarkemmin.

Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa. Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa kouraisten: »Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.» Kaikki vanhat pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama, potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko–ja kukaties jo huomenna tapahtuukin.

Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa. Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä saattaa itse määrätä kulkunsa.

Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos kaupungista.

Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on meneminen.

Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun, muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.

Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden, valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa vettä vasten korkealla komottavat.

Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa: lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen, josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.

Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.

Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä.–Taidat olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee minua vähän aikaa epäilevin silmin.

Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa kaupunkiin.

Alkuun

Unholaan

–Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen peräpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista. –Hyvä on!–Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että kiinnität halkaisijan nuoraa... Kiitos!–Ja nyt saat tulla tänne niin likelle minua kuin tahdot–jos vain tahdot.

–Jahka ma järjestän hapseni ensin.

Ne olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden nostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti hän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä päälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.

–Nyt on skandaali täydellinen ... vaan eipähän se liene ensi kerta.

–Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme menneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.

–Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?

–Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta takaisin niinkuin aina ennenkin.

–Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle, niinkuin olet luvannut.

–Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?

–Niin tyyntyköön sitten!

–Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?

–En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän päättävästi hatun päähänsä.–Eihän meillä oikeastaan ole heidän kanssaan mitään tekemistä.

–Mutta heillä on sitä enemmän meidän ... minä olen varma siitä, että kaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä hetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän näkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä silmällä tuolta näkötornista.

–Sinä laskettelet .... missä on kiikari?

–Kajuutassa.

He olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri, kiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli hiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli petäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi suuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.

–Ei, mutta todellakin!

–Näetkö mitä?

–On niinkuin sanoit ... meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva seisoo kylpyhuoneen parvekkeella ... nyt tulee siihen se hänen aina sinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin ... nyt tulee siihen muitakin.

–Minä heilutan heille hattuani!

–Ei, mutta se on mainiota ... ne eivät vastaa ... ovat loukkaantuneita ja menevät pois ... tämä on todellakin verratonta!

–Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle äsken vastaantullessaan: »Vai niin, herrasväki menee purjehtimaan». ja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt neuloja kielensä kärjestä silmilleni.

–Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin ihastunut ... hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin, että olin vähällä pyytää häntä mukaan.

–Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa sinua tämän illan tanssiaisiin.

–Se on totta ... tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella ... minä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on lopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt muuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi tilassa.

–Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja kalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.

–Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!

–Istu sitten tähän ... minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen suojasta.

–Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi...

Ja hetken kuluttua:

–Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti kohta, kun minut näit?

–On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta jo ennenkuin sinut näinkään.

–Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama tunne.

Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.

–Ja kohta kun minä sinut näin,–sanoi hän, joka oli perässä, sille, joka päätään hänen polveensa nojasi–kohta maihin astuttuani ja tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni ... ja minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.

–Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille...

–Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella sanalla.

–Minä olin sokea ja tahdoton ... olit minut hypnotisoinut.

Siihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja lähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden. Sisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut harvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty siellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua kaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista ponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä, suoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut muuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä hiipiä rinteitä ylös.

Meri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan. He istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden valtaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen nousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina, joka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.

–Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.

–Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi niinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu taistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi vetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka tietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän huolista.

–Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden mieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan ... enhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan ... päinvastoin ... ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen paikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut siitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään välittämättä.

–Sitä et ole ennen sanonut ... enkä minäkään, vaikka laitani on sama ... kenties vielä enemmän kuin sinun.

–Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun ... me ymmärrämme toisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä ole tarvis sellaisia ajatella ... ja kauan saavat ajaa meitä takaa, saavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.

Tuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin viimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle, missä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon harjalta toiselle.

–Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!... Onhan aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee ... tuntuu kuin voisi halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken...

–Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin, lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.

He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:

–Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta sisään ... saat ehkä jo tänä iltana.

–Vaan mikä pakko meidän on sinne palata ... ei ainakaan vielä tänään!

–Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?

–Tahdon...

–Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen, laitamme illallisen ... ensimmäisen yhteisen ateriamme ... ja palaamme vasta huomenna.

–Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!

Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.

Se oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi jäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi hienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat korkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät lapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa, kuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa olleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin valkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden tuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja kaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.

Ajatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan suuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen ajamana:

–Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!

–Ja miksemme voisi?

–Mutta kuinka sen voisimme?

–Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!

Kuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä eivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin muistellessaan.

–Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka kesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken...

–Ja kutsumme sen–Unholaksemme!

–Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään mukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme ... olemme kuin linnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään ihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään tietämättä minne.

He puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin vapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät kalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.

–Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että puoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?

–Olen, olen!

 

Aurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain hämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.

–Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.

–Entä minä?

–Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon valmistan sinulle tilan.

Ja hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja villaiset vaipat rannalle.

–Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?

–Et saa, et vielä.

Hän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän siellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen, kuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän luuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän paljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:

–Hyvää yötä, armaani!

Toinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan, kuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa, katsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja ajatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä enää odottaakaan.

Alkuun

Hätä

Und hüte deine Zunge wohl, Bald ist ein böses Wort gesagt! — Die Stunde kommt, die Stunde kommt, Wo du an Gräbern stehst und klagst.

F. FREILIGRATH

Luulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala pelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen pelossa, ja olin huutanut mukana;–olin varman häviön tunne rinnassani maannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta kuohuvien karien keskessä;–olin kokoon kyyristyneenä joka hetki odottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt edessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen;–enkä kuitenkaan ymmärtänyt, mitä oikea hätä on.

Nyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein painajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.

 

Istuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni hyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni, niin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.

Ulkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku poikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi, että olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta vain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka vaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen, että lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni pitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois matkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.

Pian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas kahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: »Menkää tiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet, poika!»

Lapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja vasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän nurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan loitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut niin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen enempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei mikään minua enää häirinnyt.

Kuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni huumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en osannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen päästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin kuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä tehdessäni yht'äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se kohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä pannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen kohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni herättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka oli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana sanoa: »Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!» Ja useimpana vuotena se oli saanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn ränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.

En ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin, sillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni vielä se, mitä olin kirjoittamassa.

Mutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut pitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni oliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi voimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli salaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin punainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut, ei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa, salaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.

En nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain tapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka tunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta leikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että hän ehkä on jossain vaarassa.

Koetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin itselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin tapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut vaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta yhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään. Tunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei työstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa, ja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.

Rappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin hetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja paitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo aloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut, pukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani kepin lähtiessäni häntä etsimään.

Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?

Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut, paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta varoitettu.

Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä, että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.

Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii, saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.

Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta? Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka vie hänen asuntoonsa.

Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani–samassa kuitenkin kadotakseen. Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen alapuolella?

Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta, vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.

Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana, pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien suvannoissa,–en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen, pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan, –ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.

Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan.–»Kaunis ilma», sanoo hän.– »Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?» kysyn nyt, koettaen hillitä hengästystäni.–»En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät juoksevan maantielle päin.»

Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan täytyy olla vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että koska hän ei ole hukkunut, niin on hänet siis härkä puskenut kuoliaaksi–ja minä alan täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.

Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään, josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien ammuntaa.

–Oletteko nähneet Yrjöä?

–Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain joukossa?

–Minnekä päin ne sieltä menivät?

–Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?

Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!

Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon–siihen suureen tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.

Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti. Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa, jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.

Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni, kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi tapahtumatta. Ja kun minä huudan »Yrjöä!» eloon, huudan samalla kuin omaa pelastustani.

–Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen huutavan aivan lähellä.

Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa pihamaalla leikkinyt.

Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.

–Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.

–Eikö hän ole ... eikö hänelle ole mitään ... eikö härkä ole häntä puskenut?

–Härkäkö puskenut? Mikä härkä?

–Se teidän äkäinen härkä.

–Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi kotiinsa.

–Minnekä jäi?

–Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.

Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.

Mutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi mikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä suurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti kiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.

Telmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä haluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista kertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua vihaisten härkäin puskettavaksi.

Sillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa kestämään.

Alkuun

Kielletty hedelmä

Rakas Anna!

Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis neuvoksi–ja huviksi!–omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä kertoa.

Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää. Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista. Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan puolustamaan.

Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet, jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa tiehensä.

Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle kertoa.

Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään epäilyksissäni erehtynyt.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia– kuinka sanoisin–bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva. Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä, kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle, turvattomalle »leskelle».

Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle», tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä–ja kadota kallioiden taakse.

Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin–sillä ei tämä seikkailu suinkaan ollut hänen ensimmäisiään–että olisin joutunut naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut. Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni. Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa, ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.

Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan. Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä. Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.

Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa, tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja inhoittivat.

Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua, mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.

Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja itkin–häpeän sitä tunnustaa–ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.

–Olkaa hyvä, vastasin minä.

–Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle, sanoi hän.

–En siedä merenkäyntiä, sanoin minä–en puhunut totta, sillä syy poisjäämiseeni oli tietysti toinen.

Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu minut kerralla voitti:

–Te ette ole onnellinen, rouva.

Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin minun.

Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen heikkoudet perinpohjin.

–En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä tekemästä.

–Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani puolustaa.

–Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi sitä yhtä, joka auttaa.

–Mikä se sitten olisi?

Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen »keinonsa» kuultuasi.

–Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.

Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin ... ja huudahdat niinkuin minäkin:

–Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet– pettää itseäni!

Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi hymyillen:

–Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän silloin enää petä teitä.

–Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä minun, pysyy kuitenkin samana.

–Vaan ehkei se pysykään samana?...

–Ei, ei, en minä voi.

–Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.

–Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?

–Voittehan koettaa, niin näette ... ainakaan ei teillä voi olla mitään kadotettavana, jos se ei onnistukaan.

Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata miettimään ja lopulta päätin–jo samana iltana–saatua neuvoa noudattaa.

Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.

Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi, että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä heti paikalla kysyäkseen:

–Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?

–Kenties jätät sen tällä kertaa ... ehkä hän on väsynyt .... mutta kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää...

Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut ketään muuta niin kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle suunvuoroa:

–... se on minun totinen aikomukseni ... minä annan sinulle vapaat kädet .... en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata ... se päinvastoin ilahduttaa minua...

Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta tarttui ensimmäiseen oljenkorteen–tosiasia vain on, että hän näytti aikovan kiittää minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.

Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä, mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni, ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan vakuutustaan uskollisuudestaan.

Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.

Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?

Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.

(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella, ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)

Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.

Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.

Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.

Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.

Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla purjehdusretkellä oli tapahtunut.

Vaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee minun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.

Arvoituksen selvitti minulle kirje–jonka salaa luin. Se oli vastaus rouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla ollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: »Ja te luulette todellakin, että minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen, mitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella ... hänen armostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?»

Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa, olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.

Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi, ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen, kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian ihmiskunnalta riistettäne.

Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.

Ystäväsi
Olga.

Alkuun

Ilkityö

Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille, makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.

Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli eukon.

Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä–kuinka monta kertaa lieneekään saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta kaikota.

Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt lopullisen pesäeron–on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.

Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo, joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa telminyt, niskasta kanneksinut...

Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai hänet pystyyn kavahtamaan–kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat, tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.

Hännänpää liikahti salamyhkäisesti ... entäpä jos nyt löytävät luolan ja penikat?

Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut, pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!

Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat, eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori ... ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.

Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä. Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja kivisen mäen rinteessä haihtuneet.

Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan kääntyneet.

Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja kuonoon... Siellä ne ovat, sieltä tulevat ... ja pitkiä laukkoja tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat taas liian likelle...

Kuului uikahdus, kuului toinen ... ei ollut aikaa enää enempään miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain kintereillä kiljuessa.

Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista. Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa, oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä pitkin.

Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle, otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät vereksille jälille.

Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä vereksille maille.

Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita, karjan porkkaamia savisia teitä,–ja yhä heikommin kuului haukunta. Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon. Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti livistää tiehensä.

Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa. Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä hengissä pääsen ... ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.

Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä, niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä, täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski, vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa tulleen.

Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan hännänpää jo katajikossa.

Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.

Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.

Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.

Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana, hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan, ja silloin hän...

Mutta eukko ja penikat?

Vaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille loitonneet ... mutta jos ovat, niin olkoot...

Vanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän merkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti sisään.

Kun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella ahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa penkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat seisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos piilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään piirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi tavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä luolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka sikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.

Korkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona tapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa siinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka pesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi metsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen paiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa Repolaista puistatti sitä nähdessä ... noinhan olisi voinut hänenkin käydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin sieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen henkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen sen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi samalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo makasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää olla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään mennyt... Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi riitaa rakentaneet ... olihan se siis heidän oma syynsä...

Neljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti pakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet, iski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan ei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se päästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli, niinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.

Silloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva ulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään, ja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi metsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa Repolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.

Alkuun

Hula

Hänen isästään ei tiedetty varmuudella mitään, mutta tavallinen maatiaiskoira se ei ollut. Arveltiin kuitenkin, että hän polveutui muutaman kaupunginherran jäniskoirasta, joka kevättalvella oli nähty talon ympärillä roihuamassa. Äiti oli puhdasrotuinen, hyväksi tunnettu orava- ja lintukoira.

Hän oli sepelkaula ja kannusjalka ja kiipeili heti synnyttyään päällimmäisenä pentuvasussa. Siitä huolimatta aiottiin hänetkin hukuttaa yhdessä muiden kanssa, jotka muutamana sunnuntaiaamuna heitettiin hiekkasäkissä liejulammen pohjaan. Mutta taloon sattui silloin työhön kylän räätäli, jolla oli yksipiippuinen, suusta pantava haulipyssy ja joka sanoi tahtovansa kasvattaa hänestä jäniskoiran itselleen.

–Tulleeko tuosta äpärästä? arveli isäntä.

–Sill' on hyvät merkit ... hyvät merkit! kehuskeli räätäli.

–Millään siinä on sen elättäjätä ... hyvä kun itsensä ruokkisi! kantelivat akat selän takana.

Ja huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa. Maitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus antoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista varastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli hän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja kasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat hännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä kanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki häntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön aikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja kiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli hänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän leipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli hänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille pahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle kaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin että ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo unohtunut, kun kurittajakin oli poissa.

Hänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi, mutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän parhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä hän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se ynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat isän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja tuuheavillainen häntä.

Vuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän haukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat, pikkulinnut, siat, vasikat–kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla hän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas maihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika roiskui metsään.

–Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.

–Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä jumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että jänistä.

Ja räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä kuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu muiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin räätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin häätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan raato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: »Onko sen ollut näkijätä?»–ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti, että »ei pidä sitten puhua!» Siltä varalta, että sen luonnossa kuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin lampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen ylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä pässilläkin.

–Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä niitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.

–Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi räätäli varmana elätistään.

Kun metsästysaika seuraavana kesänä oli käsissä, lähti räätäli koiraansa koettamaan. Löytyihän sieltä joku jänis, ja johan räätäli jonkun kerran laukaisikin sen jälkeen. Mutta muutaman puoli kierrosta ajettuaan haihtui Hula jäliltä ja alkoi haukkua lintua, joka oli lentänyt sen edestä puuhun.

–Se ei vielä oikein älyä, eikä jäniskoira opikaan, ennenkuin on saanut olla muiden koirain mukana.

Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kaupungin herroja tuli jäniksenammuntaan, ja räätäli hankki sekä itselleen että koiralleen luvan tulla mukaan.

Näytti se vähän epäilyttävältä, mutta kun hänen isäntänsä sitä osasi oikein kehua, niin arvelivat herrat, että saattaahan tuo olla lisänä etsimässä.

Ja jo varhain aamulla laukata houhotti Hula metsään päin peltoja pitkin. Aidat ruski hänen yli hypätessään, ja vesakko lakoili siellä, missä hän mennä hulakehteli. Iloissaan suuresta seurasta hän haukahtelikin ilman aikojaan.–»Ei sitä tiedä tuota», arvelivat metsämiehet.

Ja pian sen tavat tulivatkin näkyviin. Kun koirat saivat jäniksen eteensä näreiköstä ja alkoivat täyttä kurkkua huutaen ajaa sitä, pelästyi Hula niin, että pakeni häntä koipien välissä ensimmäisen miehen turviin. Mies kiroili ja hätisteli luotaan ja pui nyrkkiään, ja kun Hula hädissään turvautui hänen jalkoihinsa, potkaisi hän häntä anturan kärjellä kinttuun. Hula kiljaisi surkeasti ja haki turvaa toisen miehen luona, joka toisessa päässä ahoa juuri oli asettautunut ampuma-asentoon. Koirat kintereillään tuli jänis täyttä karkua metsän reunasta esille. Hula keksi sen samassa kuin metsämieskin, ja nyt ymmärsi hänkin, mistä tässä oli kysymys. Suurella ulinalla puhaltautui hän vastuuseen, mutta samassa oli otuskin jo matkainsa päässä ja sille tielleen kadonnut. Sitä ei saatu enää ammutuksi, ja se luettiin kaikki Hulan ansioksi.

Syitä ilmaantui päivän kuluessa muitakin. Sillä kerran alkuun päästyään pauhasi räätälin koira eillimmäisenä ajamassa muiden löytämiä jäniksiä, laukkaili ristiin, oikaisi suoraa tietä sinne, missä luuli jäniksen kulkevan, haukkui takajälkiä ja sotki ajon, niin pian kuin toiset olivat saaneet sen selville. Lopuksi se vielä sai haavoitetun jäniksen kiinni ja oli pistänyt siitä parhaat paikat poskeensa, ennenkuin hänet sen äärestä löydettiin. Selkäänsä hän sai, ja herrat haukkuivat sekä hänet että hänen isäntänsä pahanpäiväisiksi ja lähettivät heidät molemmat kesken päivän pihaan.

 

Tästä lähtien ovat Hulan elämänvaiheet lyhyesti kerrotut. Häpeissään hylkäsi räätäli koiransa ja lähti kohta sen jälestä ulkopitäjiin työhön. Ennen oli Hula tavallisesti saanut ruokansa siellä, missä räätäli milloinkin oli ompelemassa. Nyt häntä ei kukaan huolinut huoneeseensa, ja kun koirat näkivät ihmisten häntä kivittävän ulos pihasta, niin kyyditsivät he vuorostaan maantielle. Jonkun aikaa luikuili Hula kotikylänsä takapihoilla, mutta kun ei kohtelu ottanut parantuakseen, täytyi hänen lähteä muualta elatustaan hakemaan, ja niin tuli hänestä juoksukoira.

Millä lailla hän sitten lienee talvikauden henkeään elättänyt, mutta kevään tultua hän ilmaantui kaupunkiin, samaten kuin kaikki muutkin irtolaiset.

Siellä näytti ensin siltä, kuin olisi onni hänellekin hymyillyt. Kauppatorilla hän sai kalantähteitä, luita lihakauppiailta ja välistä lihaakin. Muuan vanha neito, jota hän kerran oli seurannut torilta kotiin, antoi hänelle keittoakin ja alkoi pitää häntä kuin ottopoikaa. Hula viihtyi hyvin, ja häntä, joka ei moneen aikaan ollut uskaltanut ylöspäin kivertyä, alkoi heilahdella niinkuin oikeillakin, kirjoissa olevilla koirilla. Ei ollut enää pelkoa toisistakaan koirista, sillä vaikka ne pahasti muristen täyttivät päälle, eivät ne mitään tainneet. Oli näet ilmaantunut koiraraivo johonkin maanpaikkaan ja kuvernööri julkaissut asetuksen, että kaikki koirat tässä kaupungissakin ovat kuonokopalla varustettavat, tai muuten ne tapetaan.

Sentähden Hula liikkui nyt kuin herrana heidän joukossaan eikä puutteesta ollut puhetta mitään. Kaikki näyttivät olevan hänelle ystävällisiä, vieläpä pyrkivän hänen suosioonsakin. Niitä oli varsinkin muuan, joka monta kertaa oli houkutellut häntä luokseen. Jopa se muutamana päivänä vilkutti leipäpalastakin repaleisesta nuttunsa hihasta. Hula palkitsi ystävyyden ystävyydellä ja tuli häntäänsä heiluttaen luo. Mies silitti ja syötti. Mutta yht'äkkiä iski se niskaan kiinni, sitaisi samassa nuoran kaulaan ja alkoi laahata perässään.

Se oli kaupungin koirantappaja, ja Hula alkoi aavistaa pahaa. Hän koetti tehdä vastarintaa, iski peränsä katuun ja karusti etukäpälillään kovasti vastaan. Mutta hänen täytyi seurata mukana, jos ei mieli kuristua siihen paikkaan. Häntä koipien välissä tuli hän väkinäisesti kaikkien kaupungin koirien saattamana ahtaille syrjäkaduille ja ulkopuolelle kaupunkia. Erään suuren, leveän ojan kohdalla yritti hän vielä viimeisen kerran tehdä vastarintaa eikä ruvennut hyppäämään yli. Mutta mies ärjyi, potki häntä ja heitti hänet niskasta toiselle puolelle.

Hula katsahti taakseen. Kaikki saattajat olivat kadonneet, ja hetken päästä riippui hän hautuumaan takana kuivan petäjän oksassa hengetönnä.

Ja kuoltuaan oli Hulasta enemmän hyötyä ja iloa kuin koskaan eläessään, sillä koirantappaja kantoi hänestä markan tapporahaa ja tyhjensi työnsä päälle anniskelussa maljan hänen muistokseen.

Alkuun

Hektor II

Ei ole hän syntynyt–niinkuin oli syntynyt Hulavainaja–tietymättömistä vanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat vanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan ovat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien joukkoon.

Ei tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle, jonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa sukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja isoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut hänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota koirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan elämänsä tiellä.

Sanon »kunniakkaan», sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se tulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin, jatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.

Kolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä Hektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat olivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne ketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa englantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt tuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon, suoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja kiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu tullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se samalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei tulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä jäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja etsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun päämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen anglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin nimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas mainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.

Hektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin erityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen luetteloonsa.

Ja piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.

Ei ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen koiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten koristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä musiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä oli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-, kartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä pääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku maatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina pitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.

Siellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo puhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille kokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio, sillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli niin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja tyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja rikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin. (Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei ollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä tarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen tehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan, vertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen päätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa palveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon, punainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli sanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen isäntänsä malja seuraavin sanoin: »Kaikki Suomen koiranystävät ovat vakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot Suomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne kartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun nuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava emämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua. Siinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan teidän kunniaksenne.»

Samana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin, nukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä kaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien soittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen haukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle, erityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen vertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua Hektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä katselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon (ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa– ja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.

Alkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla kuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää kaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä eikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja se oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin tarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri silloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle laukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti tullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon pihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti paikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki koirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin heitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja paneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.

Ne olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset päivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi, porhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta silloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään maata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten toinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan huutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan alle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota hän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se haihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen takanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu vesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän saapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se on jänis, joka on ammuttu–Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa häntä, antaa hänen haistella ja purra.

Tämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen. Nuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa tehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista metsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa kaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan moneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta rautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on siirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin selässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen siitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen siitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän on heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen että itselleen ja isännälleen.

Ja hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin, että hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana kaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun muut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa ja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan, vaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo tasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä jättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti metsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään toisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä sen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän oli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista isäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää, hänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään, herrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.

Mutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen piiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen paikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit olivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja aatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman maansa mainioiden koirain joukossa.

Koirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat panneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä pääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme koiria ja maamme koiranomistajia.

Kun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat tervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten huutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä. Kilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi. Palkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat olivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan annan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa saapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs ruotsalainen lehti kertoi siitä:

»Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä jännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten koirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän haukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi aikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei heistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor II, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori koira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei puhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen isäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti hän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut suomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on jo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina laukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä mitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla päinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä ominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa kädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi aidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia–mikä nautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää häntää!–katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää, härisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan, joka soi kuin malmikello keskeytymättä–90 minuuttia. Kierroksen kierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki, niittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä aidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin viivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun kuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja tuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja puraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen pitkäkseen.»

Siitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen kuvansa tuli »Sporteniin», hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon rotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä tarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen isäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.

Monet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta. Mutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n suku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin Ruotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se aatelinen koirarotu, jota kutsutaan »hektorilliseksi roduksi» eli ruotsiksi »den hektorska racen». Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu, ja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa, s.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset koiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.

Hektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi. Mutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran kuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu ikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan, joka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat niiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli myötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat haudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren tammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:

Hektor II:lle.–Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen Sureva Isäntänsä.

Alkuun

Mullikka

Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.

Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden takaa...

Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä, jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä, tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla tavalla.

Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna miesnä ollessaan.

Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä noutamaan.

Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.

Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen huomenna tavoittaa.

Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän mörinäksi. Kyllähän hän jo sen puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!

Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset heristämään...

Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien keskessä.

Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.

Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän meni edelleen.

Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman niskansa väellä!

Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.

Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.

Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.

Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.

–Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten häiriöntekijää pois hätyyttämään.

Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski, ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja kalikoiden suhahdellessa ympärillä.

Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.

Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle mullikan hillittömän, leppymättömän vihan ... ja saattoi kaikki syylliset vapisemaan.

Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan, niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä, syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä hänen kupeillaan.

Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä, että oli voittanut ja kiusansa kostanut ... uuvuttikin vähän ... hän siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle mättäälle märehtimään.

Alkuun

Verikaste

Kun metsästäjä otti hänet vuosikkaana penikkana haltuunsa, oli Leila vielä niin puhtoisen ja viattoman näköinen, että olisi tehnyt mieli syliinsä kaapata ja suudella sitä kuin lasta. Karva oli niin sileä ja hieno kuin untuva, turpa, tuo pieni, suippea turpa kuin samettiverkaa ja sieraimet pienellä sulavalla kaarella kuin mitä viehättävimmällä neitosella. Korvat olivat hempeät kuin silkkivanttuut ja silmänluonti kummastelevan viaton ja ystävällinen kuin hyvällä ihmisellä. Hampaat kun tavoittelivat purrakseen, niin unohtuivat hyväilemään. Häntä ei tiennyt vielä tehtävistään, ei osannut ilmaista eri mielialoja, niinkuin se täysikäisellä koiralla tekee, milloin pystyyn nousten, milloin heiluen ja milloin koipien väliin kivertyen, vaan häilähteli aiheettomasti sinne tänne. Petoeläimen vaistot olivat piilossaan, jos niitä vielä olikaan. Kun se kanoja ajoi ja haukahti, oli se leikinlyöntiä eikä vainonhalua; kun lammas kääntyi päin ja polki jalkaa, pysähtyi hän kummastellen sitä katsomaan ja lakkasi telmimästä, koska ei toinenkaan enää näkynyt olevan siitä huvitettu. Ja kun metsästäjä otti hänet mukaansa metsään, laukkasi hän vain laukkailemisen halusta, näytti nauttivan luonnosta ja raittiista ilmasta, harjoittaen jäsentensä voimistelua ja iloiten omasta olemisestaan.

Ne olivat lapsen tapoja ja maitoruokain ja naisten antaman kasvatuksen hedelmiä. Sillä kun emo jätti, ottivat hänet talon naiset haltuunsa, veivät karjakartanolle lihomaan ja lempeitä päiviä viettämään, makuuttivat yöt oman vuoteensa jalkopohjissa, antoivat päivillä temmeltää lammasten ja vasikkain kanssa ja hellällä kädellä hoitelivat, juottaen lämmintä maitoa niin paljon kuin halutti. Ei ollut siellä vanhempia koiria pahoille tavoille opettamassa, ei kissoja tappeluun kiihoittamassa, ja sentähden pysyi Leila viattomuutensa tilassa lähes vuoden vanhaksi, jonka ikäisinä monet muut koirat jo kauan sitten ovat hampaitaan hioneet. Sille tuskin kelpasi muu ruoka kuin maito, ja lihaa hän ylenkatsoi.

–Tokko tuosta metsäkoiraa tuulleekaan, sylikoiran luonto, arveli metsästäjä.

–Kunpa ei tulisikaan, toivottelivat talon naiset.

Mutta metsästäjä luotti kuitenkin vielä rotuun, joka oli vanhaa ja puhdasta ajokoiran rotua, ja hän päätti todenteolla ottaa Leilan kehittämisen omaan huostaansa. Hän sitoi talutushihnan hänen kaulaansa, otti mukaansa vanhemman koiran, heitti pyssyn olalleen, ja niin vietiin Leila metsään, missä tiedettiin jäniksiä olevan. Jo nuuskii vanhempi koira aamullisia jälkiä aholla, Leila lasketaan irti, osoitetaan jälille, usutetaan etsimään. Kerran, pari pistää se turpansa maahan, häntä pyörähtää, mutta kohta palaa se metsästäjän luo ja alkaa hyppiä häntä vastaan. Toinen koira on kadonnut. Hetken kuluttua kuuluu kimakka haukunta, Leila pörhistää korviaan ja haukahtaa vastaan, mutta ei ymmärrä, mitä se on. Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus kaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä pakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen. Leila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin, jossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta. Metsästäjä on vihainen, Leila saa vähän selkäänsä, ja ylenkatsoen silmäilee häntä vanhempi koira.

Leila saa jäädä kotiin, kun metsästäjä seuraavalla kerralla lähtee ulos. Naisten on kielletty häntä hyväilemästä, ei kukaan muu kuin metsästäjä saa hänen kanssaan seurustella. Ei kukaan tiedä, mitä hän miettii. Hän juoksentelee ympäri pihamaan, kuulostelee portilla, pistää turpansa maahan ja puhallaikse vähän matkaa eteenpäin. Pysähtyy, palaa takaisin ja kuulostaa taas. Mäen rinteellä peltojen takana törähtää torvi, haukku käy, laukauksia kuuluu. Yhä enemmän hän hermostuu, näyttää ymmärtävän jotain, mutta taas sekaantuvan. Mutta kun hän näkee metsästäjän tulevan metsänrinnasta esiin, laukkaa hän häntä kohden, kavahtaa vastaan, pelästyy, tekee kierroksen ja uskaltaa, häntä salaperäisesti heilahtaen, nyhtäistä takakäpälästä jänistä, joka metsästäjän olalla rippuu. Sitten hän alkaa, niinkuin olisi jostain päässyt selville, maha matalana pyyhkiä niittyä pitkin, niinkuin on koirain tapa tehdä, kun ovat jostain erityisesti mielissään.

Kun metsämies taas jonkun päivän perästä lähtee metsälle, odottaa Leila jo portilla. Ja ennenkuin hän on metsään ehtinyt, on Leila jo kadonnut sinne toisen koiran kanssa.

Metsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän edestakaisin aholla.–»Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.» –Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin olisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta, Leila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla ilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen. Vanha koira on rientänyt luo, tarrautunut jänikseen kiinni, puree sitä, että luut rutisevat ja karvat pölisevät. Mutta Leila on hänkin iskenyt hampaansa jäniksen takajalkaan ja riuhtoo sitä kuin raivostunut, häntä jousella, selkäkarvat pystyssä, ja murajaa.

Mutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu, silmänsä säihkyvät–Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän asettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan, polvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon tupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja heittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila vapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen kurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala.–»Seh, tänne, Leila, seh, verta juomaan!»–ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää Leila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa turpansa vatsan onteloon ... lakkii, laksuttaa ... veripisarat pärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille ... kuono, turpa, viikset ovat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti huulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.

Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto, häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.

Leilan ensimmäinen otus ... siinä on!

Mutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja epämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun hän hyppää heitä vastaan.

Alkuun

Väinämöisen kantele

Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan. Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren ranta pauhasi.

Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.

Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa. Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot, kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.

Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan nietoksien peitossa.

Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin. Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.

Sieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat uteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet eivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan sormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä, kuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle ja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin vanhaa tuttuaan.

Toivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi puisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi, lapsilauman kuunnellessa ympärillä.

Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä kesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien, poikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin seutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan, haavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja aalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin, sekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan säestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena kanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona hankienalaisilta ajoilta.

Mutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan viritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja sen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.

Alkuun

Sovintojuhla

Aleksanteri II:n kuvapatsasta paljastettaessa.

Kova oli ottelu kivien ja kantojen kanssa, kun Suomen suuret miehet rakensivat pirttiään ja perkkailivat peltojaan synkkään korpeen, suon rannalle, louhujen ja juurikkain keskeen. Sillä paremmat maat olivat valtojen hallussa, sekä kukkulat että järvien rannat.

Usein kilpistyi kynsi kalliosta, monesti upposi jalka hyllyvään hetteeseen ja uupui hirttä vetävä hevonen. Monet kyllästyivät kesken ja lähtivät sinne, missä multa oli muhajavampaa ja missä palkka oli varmassa tiedossa.

Mutta korven ukot raatoivat, minkä jaksoivat;–eivät kiirettä pitäneet, mutta työ edistyi kuitenkin.

–Mitä siellä korvessa pauketaan? kysyivät vallat.

–Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.

–Turha työ, liika vaiva, palkka pieni...

Vaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät työtä yhteiseksi hyväksi.

Vuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas katon kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi sisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana, ylös ilmojakin kohti.

–Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.

–Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.

Ottivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.

Kauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja rakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen soidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat hymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten koristusten alla.

–Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.

–Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee! vastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.

–Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.

Mutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan ympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja joka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.

Vanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla hautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi veljesten lasten.

Vaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa suomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja nostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten jälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:

–Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.

–Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.

–Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.

–Vaan aitan ovat avaimet minun.

–Pankaamme miehiä myöten...

–Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.

Ja he riitaantuivat, eivät panneet miehiä myöten eivätkä koonneet yhteiseen riiheen. Tekivät omaa kassaansa kukin, jakoivat riidalla maansa, hakivat pesäeron, tulivat toistupaisiksi.

Ei ollut kuin kaitainen pihamaa pirttien välillä, mutta eivät yhden talon miehet koskaan toisiaan tavanneet, panivat aitoja sarkojensa väliin, eivät viettäneet yhteisiä elojuhlia, eivät tanssineet samalla tanhualla, vaan heittelivät toisilleen syytteleviä sanoja kirkkotiellä:

–Ette tunnusta nuorien rientoja!

–Ette anna vanhoille heidän kunniaansa!

–Antakaa meillekin osa perinnöstämme!

–Ei ole teissä sen hoitajia!

Ja he alkoivat kiistellä kannikoista ja tavaroista. Vanha sopu oli hävinnyt eikä uutta sijaan syntynyt.

Eikä ollut sitä syrjäistä, joka olisi virkkanut sanan sovinnoksi ja rakentanut vanhan rauhan.

Ja jos joskus olikin, ei ollut sen sanan kuulijoita. Ja jo näytti, kuin ei olisi olevakaan, ennenkuin halla saapuu sovintojuhlaa pitämään, kun vallat tulevat viljan jakoon ja vieras ottaa aittojen avaimet.

 

Mutta mikä on se juhla, jota tänään vietetään?

Mitä ovat nuo joukot, joita teiltä ja poluilta tulvii vanhan pirtin pihamaalle?

Kuka on tuo jaloryhtinen mies, joka totisena seisoo heidän kaikkien keskessään?

Ja mikä on se käärö, joka on hänellä kädessään? Juhla on sittenkin sovintojuhla.

Joukossa on vanhoja ja joukossa on nuoria, ja vallatkin ajavat siihen vaunuillaan.

Ja tuo jaloryhtinen mies, joka kivisen patsaan päässä seisoo heidän keskellään, se on hän, joka antoi heille heidän kiinnekirjansa...

Pois kina ja kauna veljesten väliltä! Vanhat viulut raikumaan, vanhat lehvät lemuamaan! Alas aidat, ovet auki, sydämet selkoselälleen!

Alkuun

Sydänmaankylän kansakoulu

Millä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä on saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?

Kirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut muun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten henkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet heitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on tehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan pyrinnöistä.

Siellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin perustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien mieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä varovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella laajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on tullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman koulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja hankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.

Ja talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä kesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan suurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun perustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.

Pahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet istuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa, seinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja pikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään. Kirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta johtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse ja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.

Hän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä etuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan koolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu on Sydänmaankylään perustettava.

–Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan käännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.

–Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului ääni miesjoukosta.

–Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon, vastasi puheenjohtaja.

–Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija. Tulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa opettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.

Siinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen toistaan kiihoittelevat:

–Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!

–Minulta saa kesälaitumen.

–Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!

–Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja kaksi parhaasta?

–Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin ... vai mitä ne miehet arvelevat?

–Jaksaneehan tuon puolen kappaa!

–Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla sitäkin.

–Onhan niitä kenttiä kuokkia!

–Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!

Ja kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään elättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt. Opettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta kuin nimet alle.

Miehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen sitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida piirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat »kaksi sormea kirjan päälle» kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät niitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on juhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta sill'aikaa kun sitä kestää.

Ja ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset saaneet koulun ja opettajan.

 

Syksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa suuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja talonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni ja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa, mitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja välitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä ympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.

Mutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna kuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa. Suuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan. Ne karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää kohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista, ja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä, varakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen iltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.

Piirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään rakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin seinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa ovat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun isäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä tarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa. Ja hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän hiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.

Sillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan huoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla siinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset sisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.

Paikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka »hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan». Nimien joukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät omalta kylältä.

Jo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja. Niitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli herrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen ompelutalkooseen.

Ja juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu herroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat laulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti. Venhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan katsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja hattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu edellä »Porilaisten marssia» soitellen.

Koulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole varaa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat sieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu havuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on pöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja toisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja limonaadin nauttijoista.

Koulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei näillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä. Peräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin selässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa valmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha mies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu kaikenlaista ostokalua.

Väki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne menevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon. Vasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee lavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.

Mutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika, nuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen, niin hän alkaa:

»Arvoisat kansalaiset!»–sanoo hän.–»Kun minua tässä tilaisuudessa on pyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten olemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin en tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme tulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa tarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa korkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat tuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan asukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille talvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja hilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon kunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen, sytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.»

»Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus. Sillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa, jota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään meitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla hankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt tännekin tulleet.»

Hän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että tämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:

»Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana rakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä ei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan. Mutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä kuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita vastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat tietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä rasittaneet, kauan on kestänyt se »isonvihan aika», joksi tätä aikaa tekisi mieleni nimittää.»

»Mutta nyt on alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja rakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja kirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset sydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia. Mutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne nousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan, luomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön käsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven kalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa päällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves vilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät suorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.»

»Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle katajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin hedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun sivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.»

»Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.–Eläkööt sentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja eläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen kansakoulu.»

Siinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet. Nyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma tärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena, uudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat aidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä kyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat hekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.

Ja sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla on niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.

Alkuun

Juhannus

Juhannus!–

Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa, jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi...

Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.

En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.

Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä, epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut, kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan kanssa taistellen synnyttänyt.

Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus ... mistä on se saanut sen maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?

Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme nähdä ja kokea–uskomme ihanteisiimme!

Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se on olemassa, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä päivänä esiintyy oikeassa valossaan.

Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään, toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän on nähtävä ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä seisomassa edessämme.

Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat vuorilleen muistelemaan niitä ihania aikoja, jolloin länsi oli maata lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt heille vuoden ihanimman aamuauringon.

Alkuun

Tuulien käänteessä

Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli` päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta. Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan suuria pisaroita.

Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.

Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi. Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.

Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.

Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla, nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen, lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.

Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi, ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa, niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja uusi on yöllä ilmestyvä.

Mutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja aamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on yksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on päiviä, viikkoja ja kuukausia.

Mutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei enää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta, uupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine sama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.

Hän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin väliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja outoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma näyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin aavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset valhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja yhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan. Sillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.

Alkuun

Miten tahtoisin elää ja miten kuolla

Tahtoisin elää, niinkuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen vaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä olisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niinkuin kimmeltävien hankien heijastus.

 

Pilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja synkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo vaihtuisi vaalean sinertäväksi, niinkuin talvisen poutapäivän lumen varjo, joka sinensä taivaalta lainaa.

 

Tahtoisin kuolla, niinkuin kuolee keväinen talvipäivä auringon loivaa latuansa illan maille painaessa: seuraisin mukana siitä surua tuntematta, eikä kuolema minua kammottaisi, sillä minä näkisin kuun taivaan kannella kirkastuvan.

 

Näkisin kuun takanani kirkastuvan sitä mukaa kuin aurinko edessäni tummuu, ja toisen valon toiseksi vaihtuvan, enkä tietäisi, milloin eloni tuli sammui ja milloin kuoloni kytönsä sytytti.

En tietäisi–mutta sen minä tietäisin, että yhtä ihana kuin oli minulle elämäni päivyen kultainen kimmellys, yhtä ihana olisi minulle kuoloni kuutamon hopeainen hohto.

Tämän sivun sisältö on Suomen lain mukaan vapaa tekijänoikeuksista, koska sen tekijä on kuollut yli 70 vuotta sitten (tekijänoikeuslain 43§). Voit käyttää sisältöä vapaasti kuten haluat.

Lähde • Sisältö tekstimuodossa (ASCII).

Sivun alkuun • Julkaistu tässä 17.11.2006 • biomi.org • Palaute