Uskollinen
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
I.
Antin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen parempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli kihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat tulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt hankkimaan.
Se oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä. Varsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului kutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa päivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat päällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson sisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut kodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa Kruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja huoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.
Oli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin saaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän, miettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti istui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja ja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin kivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän alle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli kuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo aina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja Kaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka ilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut tulla istutuksi _melkein_ joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli lauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti jokapäiväisinä poikkeuksina.
Tavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä ikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan portti oli suljettu ja »sisäänpääsy kielletty».
Olisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä ero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa, soudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja istuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.
Miettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille paperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan päivämäärän ja hiukan alemmaksi: »Rakas Miia!» Mutta kun hänellä ei ollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän ensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.
Kun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken kirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään tuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei paperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa. Jokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli ollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata rakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja. Antti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi suomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: »Miijueni»! »Miiju[v]eni»! [ilman »veetä», ja jos leikillisesti, niin »veen» kanssa.]
Hänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä, avasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja pitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset olivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt huviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.
Koettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille, että »nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin kirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä sinua...», mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen, löi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon Antilla ei ollut taipumusta.
Katsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja kiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä palvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet vapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset pitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat solakat ja voimakkaat.
Antti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut uskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita silloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut, ottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.
He olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta Geijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.
Tytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi entistään autiommaksi. Antin aivot myös.
–Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön, johon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen ilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä hetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se käy.
Hän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä tuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.
Siinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä ja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia kävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se syyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät selitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta. Sitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun puoli arkkia... Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole rakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.
Jos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille panneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys, oli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun morsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen tullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan. Hän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja ainoastaan »suomalaisissa seuroissa», kun morsiamella oli uusi puku tai kun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä ihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja sanansa väräjämään.
Hän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti; puki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan tulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi pelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut luulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään mielestä ollut oikein luvallista.
Hetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja katselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden luokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa lakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa kukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit käsivarrella.
Laiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta reunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä kukkaskimpun.
Kaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee vielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.
II.
Mutta miksi istuu Antti nyt niin alakuloisena tien vieressä, kivellä, vähän matkaa juhlakentältä, josta yhä kuuluu soittoa ja iloista mellakkata? Miksi hän tahtoo lähteä pois koko huveista, joihin vasta on tullut, ja odottaa vain laivaa palatakseen takaisin kaupunkiin?
Kun kissa on iskenyt kanalaumaan eikä ole onnistunut, hiipii se nolona tiehensä, häntä koipien välissä, ja sen mieli käy murheelliseksi.
Antti väitti itseään vastaan, ettei hän ollut mihinkään iskenyt. Mutta kuitenkin oli hän tullut tänne syrjään murjottamaan, ja synkännäköisenä kaiveli hän maata keppinsä kärjellä.
Toinen toisensa perästä oli tyttöjä hypellyt laivasta saaren sillalle. Ne olivat tavattoman vapaita ja keveäjalkaisia ja kirahtelivat helmain hulmahtaessa. Nuoret miehet olivat vastaanottamassa, tarttuivat ujostelematta vyötäisiin ja kainaloihin eivätkä välittäneet, jos pyöräyttivätkin kerran tai kaksi yli määrän, ennenkuin laskivat menemään. Pitkänä, tien täyteisenä jonona kiiruhdettiin sitten juoksujalassa juhlakentälle.
Antti käveli verkalleen, vaikka kantapäitä hiukan kutitti, ja antoi niiden, joiden oli kiire, pyyhkäistä ohitsensa. Hame toisensa perästä hivahti sivu. Tytöt olivat pakenevinaan poikain tieltä, jotka ajoivat takaa. Mutta vähän matkan päässä he antautuivat ja käsi kättä heilutellen saavuttiin kentälle.
Antin tullessa siellä jo kisattiin. Soittajain ympärillä oli tanssi täydessä käynnissä. Se on vapaata ja vallatonta. Parit puristavat voimakkaasti toisiaan, askeleet otetaan isot ja hypyt pitkät, pyörähdykset ovat ravakoita ja liikkeet rohkeita. Huivit ovat valahtaneet hartioille, hatut niskaan, ja tuolla täällä on sikari kuin uhalla pistettynä suupieleen.
Siellä on sotilaita, avorintaisia merimiehiä, rotevia saariston talonpoikia, käsityöläisiä ja joitakuita ylioppilaita. Naiset ovat puotineitejä, ompelijoita, esplanadilintuja, työväen tyttäriä ja herrasväen palvelijoita. Antti on nähnyt kadulla nuo tai nämä kasvot, hän tuntee nimeltäänkin joitakuita. Mutta häntä ei täällä kukaan tunne. Sillä siitä on jo kauan, kun hän oli »elänyt mukana.»
Mutta ei hänestä kukaan välitäkään. Kaikilla on omat sulhasensa, ja on niitä poikia, joilla on morsian kummassakin kainalossa. Antilla ei ole muuta kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan milloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat täällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria, niin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee. Niiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista hiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö omassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran vuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä, kallioiden keskellä.
Mille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään merkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen tekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu sankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla kaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo käsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus, joka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.
Hän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja kasvot jäykkinä.
Entäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä, jossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen tekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt elää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai ainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin juuri–pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi. Ainaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole uskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät tiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä elämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin terveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne, iloita auringon juhlassa.
Ne ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä verevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan tanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän kysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa olla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö vastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.
Kun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti, virallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista, jolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin pyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa hänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje oikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia ja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy pysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa vierekkäin, puhumattomina.
–Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.
–Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.
–Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?
–En minä nyt mitään.
–Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?
–Tuttavako? kuinka niin?
–Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.
–Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.
–Oletteko aivan yksin täällä?
Siihen ei Antti saanut vastausta.
–Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?
–En minä ainakaan vielä aio lähteä.
–Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla metsässä?
–Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.
–Se taukoo juuri nyt.
Samassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön tanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät oikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta survaistaan yhteen.
Antti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto lakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.
Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.
Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä, kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.
Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten epäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on hänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka taas se ei maistu niin millekään.
Häntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä. Ne kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan kauhean kömpelöä ja raakaa.
Hänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa hänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.
Oliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt on valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se todistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä on luja tahto.
III.
Tuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun kirjeen. »Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani ja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä sinua»–tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti–: »_äärettömästi_ rakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein onneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen sinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea sinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä hipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?»
»Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan ja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian, palasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa. Minä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein fyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista siellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin tuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla, kauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni. Niin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen laivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.»
»En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla yksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä olisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani, kuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja ihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella istuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui vesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni oli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina juhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä täältä kuului soittoa ja laulua... Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka monta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä, oma Miiani, olisit ollut vierelläni!»
»Mutta vaikka et faktillisesti ollutkaan läsnä, niin olit kuitenkin hengessä luonani. Minä ajattelin sinua koko ajan, minä haaveksin omaa pientä, kaunista kotiamme, jonka me perustamme, sitten kun minä saan vakinaisen viran. Me elämme vain toisiamme varten, me valikoimme seuramme, me emme kutsu luoksemme kuin muutamia parhaita tuttaviamme.»
»Rakastathan sinä minua, Miia, niinkuin ennenkin? Minulle välistä tulee sellaisia kummallisia ajatuksia, että sinä et ehkä rakastakaan minua niinkuin kihlauksemme ensi aikoina. Olen välistä mustasukkainen koko maailmalle ja kuvittelen, ettei minusta kukaan välitä, et sinäkään. Sinä ehkä unohdat minut siellä maalla, jossa teitä on niin paljon nuoria. Anna anteeksi nämä epäilykseni, joita en muun vuoksi kerrokaan, vaan ainoastaan siksi, että olen luvannut olla sinulle aina avonainen. Minä tiedän, että kaikki tämä on vain minun mielikuvitustani, että sinä et ole edes ajatuksissasikaan minulle uskoton. Tämä kaikki tulee siitä, että tunnen täällä itseni niin yksinäiseksi, niin mielestäni kaikilta hyljätyksi. Minulle tekisi niin hyvää saada kuulla, että olen väärässä. Sano, että minua rakastat, minä tiedän sen, mutta minä pyydän, sano se minulle, vakuuta moneen kertaan.»
»Oi, kuinka on sentään suloista tietää, että on edes joku, joka rakastaa ja jota rakastaa, jolle voi kertoa kaikki huolensa, avata sydämensä, koko sielunsa.»
»Hyvästi nyt, rakas, oma, kulta Miiani! Kirjoita minulle pitkä kirje, kirjoita kaikki, mitä ajattelet ja tunnet. Joka kirjain kädestäsi, joka sana huuliltasi on minulle kultaa kalliimpi. Mitä onkaan kulta, maallinen kulta, sen kullan rinnalla»–(Antti mietti vähän aikaa, miten jatkaa; mutta samassa sai hän mielestään kauniin ajatuksen ja lisäsi:) –»jonka me olemme olleet niin onnellisia löytämään toistemme– sydämissä.»
»Sano terveisiä Tädille ja Sedälle! Tuhat tuhatta tulista suudelmaa sinun
iäti uskolliselta Antiltasi.»
»P.S. En hennoisi vielä lopettaa, mutta minun täytyy viedä vielä tämä kirje junalle tänä yönä. Minä tahdon panna sen rautatien aseman laatikkoon, jottei se hukkuisi ja sinä turhaan menisit noutamaan postia. Kun palaan takaisin asuntooni, niin vaivun vuoteelleni, ja viimeinen ajatukseni, ennenkuin ummistan silmäni, olet oleva sinä.
Sama.»
Ei ollut Miia saanut aikoihin niin hellää, niin rakastavaista kirjettä Antiltaan. Hän, joka ei muusta tiennyt, ei muuta ajatellut kuin Anttiaan, hän, jolle ei maailmassa ollut toista miestä niin täydellistä, niin puhdasta, niin jaloa–sillä hän tunsi hänen mielipiteensä kaikista asioista–hän oli niin onnellinen saatuaan tämän uuden todistuksen sulhonsa rakkaudesta, että hän sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti heti paikalla vastauksen.
Alkuun pani hän: »Rakas, rakas, rakas Anttini!!!» ja hän sanoi vielä vapisevansa onnesta ja ilosta, että Antti häntä niin rakastaa. Hän oli moneen kertaan lukenut kirjeen, ja kun hän nukkuu, niin panee hän sen päänsä alle. Hän oli itkenyt ajatellessaan Anttia, jonka täytyy olla siellä niin yksin, siellä ikävässä Helsingissä. Voi, voi, jos hänkin voisi jotain tehdä, että he pian, pian voisivat perustaa oman kodin! »Kuinka sinä voit, Antti, kuvitella, että minä olisin sinulle uskoton! En minä ajattele ketään, en minä välitä en kenestäkään muusta kuin sinusta, yksin sinusta. En minä ota täällä osaa nuorten iloihin, niinkuin ehkä luulet, kuin hyvin harvoin. Ja jos sinä vain tahdot, niin voin minä olla seurustelematta kenenkään kanssa, menemättä huviretkille ja kutsuihin, koska sinäkään et tanssi ja koska et rakasta kansanjuhlia.–Usein istun minä puutarhassa sen koivun alla, jossa on nimemme ja jonka siimeksessä me viime kesänä vietimme niin monta unohtumatonta hetkeä. Minä istun ja ompelen hyräillen niitä lauluja, joita sinä rakastat. Joskus otan venheen rannasta ja soutelen järvellä. Kuinka täällä on kaunista! Mutta sinähän olet tullut runoilijaksi. Monta, monta kertaa luin sinun kauniin kuvauksesi matkastasi Suomen saaristossa. Minä luin sen papalle ja mammallekin. Ethän pane sitä pahaksesi. Ne pitävät sinusta niin paljon ja kysyvät aina, mitä sinä kirjoitat.»
Miia kirjoitti ja kirjoitti, arkin toisensa perästä. Hän oli »niin onnellinen, niin onnellinen!» Hän oli ollut väärässä epäillessään Antin tunteita, luullessaan hänen kylmenneen. Hänellä oli melkein paha omatunto, että oli _voinut_ luulla hänestä niin pahaa, omasta uskollisesta Antistaan. Ja hän lopetti kirjeensä näin: »Voi, voi, kuinka minä sinua hirveästi rakastan! Jää hyvästi, rakas, kulta Anttini! Minä lähetän sinulle miljoonan miljoonaa lentosuudelmaa.
Sinun pikku
Miiasi.»