Viimeinen rakkauteni
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
Niinkuin tiedätte–kertoi hän–on elämässä omituisia raja-aikoja, tuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele eikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä, on esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista ole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti joutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata, taivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka kuvastinta eivät intohimot hämmennä.
Mutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille ulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen käyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys, osaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi luotu.
Viime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin rauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin eräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne purjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän samanlaisen käärön viereen.
Ja silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.
Muistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin viiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä tavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.
Pihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian kuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot riittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.
Laskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.
Takanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin tornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus rautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja kolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka kattojen yli, hiljaisen ilman läpi.
Edessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla sinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat viittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten saarien taa.
Astuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa satamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys, joka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa talvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee itsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi alkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii lehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa, kuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai potkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.
Ja jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin vähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.
Niemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven rannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä kyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.
Varsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli »Tiira», ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään liihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa, kurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja kolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä puuta.
Joka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä säveltä:
Oi jospa tänne läikkyilyänne... Oi jospa tänne läikkyilyänne...
tiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia. Huilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin tultuani olin minä äänessä.
Ei sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin suoraa päätä Seurahuoneelle.
Se oli myytävänä, »Tiira»; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin nähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.
–Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se, jota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto paikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään sen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.
Kaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että »Tiira» oli paras purjevenhe näillä seuduin.
Kuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran viime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän matkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja isopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa viilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen, että silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.
Seuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja, jotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin valmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.
–Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle Grönvall.
Ja aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei hän olisi ikinä luopunut »Tiirastaan», jos vain olisi voinut sen mukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä kevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin syksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.
–Sillä on siis vielä neitseellisyytensä tallella, niin sanoakseni.
–Se on päätetty, sanoin minä, ja luin hänelle rahat kouraan.
–Kauniit kihlakalut, sanoi hän katsellessaan uusia sadan markan seteleitä. Säälittää niinkuin isää, jolta menee hyvä tyttö miehelään. Mutta minä toivon, että pitelet häntä hyvästi, niinkuin hän ansaitseekin.
Ja hän kutsui minut huoneeseen, ja konjakkareissa ja selttereissä joimme me »Tiiran» maljan emmekä puhuneet muusta kuin purjehduksesta.
Joka iltapäivä alkoi minulla nyt olla asiaa niemen nenään. Jäätä myöten sinne mennessäni näin jo kaukaa »Tiirani» keikottavan teloillaan, keveänä ja kokettina. Ja saavuttuani luo koettelin minä, olivatko tuet hyvästi paikoillaan, ja jos oli satanut lunta yöllä, pyyhin sen huolellisesti pois. Jos ei ollut aikaa mennä luoksi saakka, kävin kuitenkin laivarannassa, jonne paistoi purteni valkea laita ja sen punainen pohja.
En kielläkään, että tunteeni ja mielialani olivat melkein samat kuin jos olisin ollut kihloissa enkä saanut nähdä morsiantani muuta kuin kerran päivässä. Palatessani hänen luotaan ei ollut halua mennä heti kohta kotiinkaan, ja niin melkein säännöllisesti poikettiin Seurahuoneelle. Minun piti saada puhua hänestä jollekulle, joka käsittäisi tunteeni. Ja niin minä tulin yht'äkkiä hyväksi ystäväksi erään konttoristin kanssa, jota ennen olin vain ohimennen tervehtinyt, mutta jolla oli purjevenhe hänelläkin, lähinnä paras minun venheeni jälkeen. Hän ei sitä kieltänytkään, hän myönsi sen mielellään, ja minä tarjosin hänelle tuutingeita ja paraina päivinä seksankin. Niinkuin muut puhuvat morsiamistaan, niin puhuimme me pursistamme.
Eivät olleet jäät vielä lähteneet, kun minä ryhdyin maalaamaan »Tiiraani». Monet suloisen lämpimät toukokuun päivät kuukin minä sen ympärillä helteisessä paisteessa, nauttien maalin hajusta, petäjikön tuoksusta ja pyrähtelevien kesälintujen liverryksistä. Västäräkit keikkuivat rantakivillä, hypähtelivät kovalla keväisellä jäällä ja uskalsivat joskus tulla kiikkumaan ihan pääni päälle, halkaisijapuomin nokkaan.
Vihdoin oli hän valmiiksi siveltynä sekä sisästä että ulkoa. Viheriänmusta laitamaali välkkyi tuoreeltaan kuin pehmoinen sametti, sisus oli tammenvärinen ja ympärille oli kuin kaulukseksi vedetty kullankeltainen raide. Minä loittonin hänen luotaan, katselin kuin sulhanen uutta vaatteusta, jonka hän on lahjoittanut lemmitylleen. Mielestäni se sopi hyvin, ja varsinkin olin tyytyväinen siitä, että se sopi muidenkin mielestä, jotka kutsuin katsomaan.
Taitavasti ja joka puolelta varoen irroitettiin hänet maasta. Pyöriviltä teloiltaan herkästi liukuen hupsahti hän ensin perälleen, ajoi edestään ison laineen ja ryyppäsi laidan yli vähän vettä sisäänsä. Mutta sitten kohosi hän tasapainonsa jälleen ja juoksi joukeana kuin musta kenokaula joutsen nuoraa myöten luokseni takaisin rantaan.
Ja jo samana päivänä piti hänet pukea purjeisiinsa. Ilosta tuntuivat rissat kirahtelevan maston nenässä, kun purjenuorat temmaistiin niiden läpi, ja purjeet hulmusivat tuulessa kuin levottoman hevosen harja. Voimakkaasti kampeili itseään peräpurje, ja halkaisijan helma lepatti virkeätä elämän intoa. Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja vasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta haltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu rekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä.
Minä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi kerran olin kahden kesken. Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä suurempi.
Se oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli mustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme muutamia kertoja laivasillan edustalla. Se onnistui, kävi sukkelasti, kauniisti ja taidokkaasti, ja minä nautin siitä voitosta, jonka hän salli minun heti ensi kerralla saavuttaa. Minä olin ylpeä hänestä, ja se lisäsi kiintymystäni. Ja eikö totta, ystäväni, että onnen ehtoja avioliitossa on myöskin tyydytetty itserakkaus?
Leuto, tasainen ja voimakas etelätuuli painoi purjetta, ja ikäänkuin yhteisen tunteen ilmauksen työntäminä aloimme me oikoa ulapalle, suikaisten täyttä, kohisevaa vauhtia niemen nenitse, jossa muiden venheet vielä lepäsivät kuin kateelliset jälellejääneet vanhatpiiat.
Ollessamme kahden kesken järven selällä, kaukana rannasta, astuivat hänen avunsa yhä enemmän silmiini, ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että minulla oli pursi puhtainta rotua. Purjeet olivat sillä pingallaan kuin lauta, ja ainoastaan hiukan tuntui peräsimen ponsipuussa kokan nousu vastatuuleen. Runko viilsi vettä, tekemättä lainetta kupeilleen, ja sen, minkä se kallistihe, sen se voitti vauhdissa. Minä jo edeltäpäin kuvittelin niitä hauskoja hetkiä, joita toivoin saavani viettää hänen seurassaan. Minulla oli halu melkein hyväillä häntä, osoittaa jotenkin kiitollisuuttani hänelle. Hän oli nähtävästi itsekin kuvitettu tästä, nautti menosta, laineitten läiskeestä, aaltojen noususta ja laskusta. Joka kerta, kun kokka puski laineeseen ja vaahto karkasi kahdelle kupeelle, oli siinä kuin pelonsekainen riemuhuuto, ja kun purjenuorat natisivat vihurin alla, näytti hän ikäänkuin ääneensä itseään kehoittavan ja kiihoittavan kiivaampaan menoon.
Ihan kuin itsestään sai kokka suuntansa kaukaista kalliosaarta kohti, ja kun ensi kerran katsahdin taakseni, oli jo jäänyt etäälle kaupunki ja kirkon torni ja laivat satamassa.
Kallio kasvaa suuremmaksi, jo näkyvät oksat sen kääkkyräpetäjissä, ja kuohuva vaahto velloo vuoren alla salakarien ympärillä. Lasken tyyneen, alapuolelle tuulen, kokka sattuu kallioon, ja koko venhe vavahtaa hiukan. Kytken hänet siihen kiinni, sitaisten nuoran lähimpään koivuun, jossa lehti jo on hiirenkorvalla, ja nousen itse jaloittelemaan.
Mutta pian tulee minulle halu häntä uudelleen nähdä niinkuin epäilisin hänen uskollisuuttaan, niinkuin pelkäisin hänen riuhtaisevan itsensä irti tai hakkaavan kylkeään kallioon. Ei hän sitä kuitenkaan tee, hän on siinä siivosti sijoillaan, on vain käännähtänyt vähän, nousee ja laskee saaren taitse tulevassa mainingissa, peräytyy joskus, lähenee taas kalliota ja nykäisee sitä kokallaan. Niinkuin leikittelisi yksin uimasillaan oleva neito, joka ei näytä huomaavan minua, joka katselen häntä salaa oksien aukosta.
Nyt vasta täältä syrjästä huomaan oikein, kuinka kaunis hän on ja kuinka sopusointuinen. Todellakin nimensä arvoinen. Puolet vesilintua, puolet pääskystä. Ruumis pieni ja tanakka, siivet suuret ja voimakkaat. Ei yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar.
Tuuli kiihtyy illan suussa, ja pienet vihuripuuskat, kiertäen kahden puolen saarta, kutittavat häntä kylkiin. Hän hermostuu, käy levottomaksi, oikkuilee ja kiskoo ankkuriköyttään.
En tahdo kiusata häntä kauemmin. Ja me lähdemme paluumatkalle, laskien myötähankaan, purjeet höllinä ja nuorat tappeihin kiinnitettyinä. Me käymme kuin käsikädessä alamäkeä. Huoletonna, rauhallisena ja, miksen myöntäisi sitä, täydellisesti onnellisena laskeudun minä selkäkenoon, perälautaa vasten nojaten, peräsimen varsi kainaloon suljettuna, ja arvaten sen nykäyksistä niinkuin valtasuonen käynnistä »Tiirani» pienimmätkin tunteen ilmaukset. Ja purjeen ja laidan välissä ovat siniset, loivat laineet, jotka silloin tällöin vain vaahtoon pärskähtävät, etäiset rannat taloineen, niittyineen, peltoineen ja metsineen, ja niiden yläpuolella kaitainen juova sinistä, pilvetöntä taivasta,
On jo iltamyöhä, kun saavumme satamaan. Tuuli on tyyntynyt, hiljaa lipatellen hävitään ankkurissa olevien proomujen ohitse ja sivuutetaan höyrylaivat, joissa jo nukutaan, ja ainoastaan yövartia meitä silmät pyöreinä töllistelee.
Me olemme molemmat vähän uuvuksissa, mutta siinä uupumuksessa on omituinen sulonsa. Ikäänkuin huoaten hupsahtaa purje syliini ja hyväilee laskeutuessaan poskeani. Ja minä vuorostani häntä. Panen sen hellällä kädellä säännöllisiin poimuihin, sidon manillanuoralla puomiin kiinni ja levitän peitteeksi vedenpitävän öljyviitan.
Hän jää siihen, ja minä poistun verkalleen torin poikki. Mutta kadunkulmassa katson minä vielä jälelleni, ja siellä hän lekottaa, kuvastuen vedenpintaan rauhallisena ja solakkana, mastopuu vähän taapäin nojaten.
Tätä ensimmäistä häämatkaamme seurasivat monet muut samanlaiset. Ja yhteistä onneamme kesti koko kesän. Kuta useammin me olimme yhdessä, sitä paremmin opin tuntemaan hänen tapansa. Hän oli aina tottelevainen, aina valmis lähtemään, ja hän nähtävästi koetti kaikella tavalla olla mielikseni. Voi olla melkein tyven ja tuuli sai tuskin vedenpinnan värähtelemään, mutta jostain hän kokosi ja sai siksi ilmanhenkeä siipiinsä, ettei kokonaan seisahduttu.
Kuinka monet mielialat me yhdessä elimme! Milloin riemuisia ja voimakkaita, kun keikkuen ajettiin kaikkien kilpailijaimme ohitse. Milloin hienoja ja herttaisia, kun tasainen tuuli meitä liikutteli ja laineet loiskivat hajamielisesti ja kuukin kimmelti. Milloin hekkumallisia, etelämaisia, kuumina kesäpäivinä, kun aurinko paahtoi, kun valoa oli purjeitten poimuissa kuin pudistettavaksi asti ja kun me hievahtamatta lepäsimme keskellä tyventä selkää, odottaen puolihorroksissa tuulta, joka sinisenä virinä läheni vitkalleen saarien ja salmien takaa.
Ja joka kerta kun tulin rantaan lähteäkseni tällaisille retkille, toin minä hänelle jotain uutta, lahjoitin erivärisiä viirejä, uusia aitoja ja hankoja, milloin korkkipallot suojelemaan hänen sivujaan hankautumasta, milloin köyden tai ankkurin.
Ja koko sinä kesänä ei minulla ollut huvitusta sen suurempaa kuin aina olla kahden kesken hänen kanssaan, pitää seuraa hänelle, hoitaa häntä, käydä sateen jälkeen levittämässä purjeet kuivumaan ja tulla taas takaisin ne kokoamaan yöksi. Ja koko sinä kesänä ei hänellä ollut kilpailijaa suosiossani.
Mutta sitten tuli syksy ja sateet ja rumat ilmat ja kylmät tuulet.
Ja vähitellen, huomaamattani–se on kyllä surullista sanoa–aloin minä kyllästyä purjehtimiseen. Olin käynyt ja osasin ulkoa kaikki väylät ja salmet ja saaret ja maat. Tunsin hänet itsensäkin, jokaisen kaaren käänteen. Tunsin hänen tapansa kaikissa tuulissa.
Kyllähän hän oli hyvä, kaikki muutkin vakuuttivat, että hän oli vakavin, luotettavin ja kestävin. Mutta ei ystäväni konttoristikaan voinut vakuuttaa, että hän enää olisi ollut nopeakulkuisin näillä vesillä.
Sillä oli kesän kuluessa ilmaantunut uusia pursia, jotka laskivat »Tiiran» ohi. Minä kyllä koetin kiristää nuoria ja vaihdella kantolastia, mutta siitä ei ollut apua, ne olivat parempia purjehtijoita, ne luovivat korkeammalle ja pyyhkäisivät myötätuulessa ilkkuen ohitse.
Hänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta yksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä. Ei tullut aina heitetyksi pois vettä sateitten jäleltä eikä purjeita kuivatuksi. Pohjaan kasvoi likakerros, ja purjeet homehtuivat ja harmenivat.
Joskus tuli vielä kuitenkin uudistus eletyissä muistoissa. Se sattui silloin tällöin noina kirkkaina, syksyisinä päivinä, kun kirjavat rannat kohosivat kangastaen vedestä ja etäiset salmet kuvastuivat tyyninä pintoina. Mutta ne olivat surunsekaisia nekin retket ja alakuloisia, niinkuin olisi meillä kummallakin ollut aavistus lähenevästä erosta.
Talvi tuli tavallista aikaisemmin. Ja eräänä sateisena lokakuun lauantaina nostatin minä hänet maalle.
Muistan tuon päivän yhtä selvästi kuin ensimmäisen tutustumisemme. Itse seisoin viluissani laivasillalla ja katselin, kuinka kaksi rantajätkää riisui hänen päältään purjeita ja mastoja. Kuinka surkeasti valitti nyt rissa maston nenässä, kun he armottomasti riuhtaisivat nuoran sen läpi! Kuinka hän oli nolon ja paljaan näköinen, kun he soutamalla veivät hänet takaisin niemen nenään!
Tuli häntä sentään hiukan sääli. Ja samassa myös itseäni, sillä kaikista menneistä muistoista on hänen kanssaan vietetty kesä ehkä valoisin. Mutta minkäs sille voin, että hän oli menettänyt viehätyksensä.
Nyt hän on joutunut muiden purjehdittavaksi. Mutta hänen viirinsä olen kuitenkin säilyttänyt. Se on tuolla samassa laatikossa, siististi sovitettuna niiden kirjeiden viereen, jotka olen saanut muinaisilta morsiamiltani. Ja täällä albumissani on hänen valokuvansa heidän valokuviensa kanssa rinnan.
Niinkuin näette, on siinä vielä useita tyhjiä paikkoja. Ensi vuonna näillä ajoin on siinä ehkä taas uusi naisen kuva, kenties ei ole muuta kuin juoksijahevonen, mahdollisesti myöskin kaunis jahtikoira. Voi olla niinkin, ettei ole mitään ja että »Tiira» oli viimeinen rakkauteni.