Lajihavainnot tietojärjestelmiin

Yhteenveto keskusteluseminaarista eliöhavaintojen keruusta Suomessa. 25.1.2006 klo 9.30–16, Viikki, Gardenia-Helsinki. http://enbi.utu.fi/seminaari/, esitysmateriaalit: http://enbi.utu.fi/seminaari/esitykset.htm

Sisällys:

Lajihavainnot tietojärjestelmiin (seminaarin avaus)

Ilari Sääksjärvi, Turun yliopisto

Lajihavaintotietoa tarvitaan koska suurinta osaa luonnon monimuotoisuudesta ei tunneta hyvin, edes Suomessa. Olemassa oleva tieto on hajallaan ja siksi vaikeasti käytettävissä esim. tutkimus- ja suojelutyössä. Tietoa on tallennettu museokokoelmiin, havaintoaineistoihin, erilaisiin julkaisuihin sekä metadatana. Biodiversiteetti-informatiikka on tieteenala, joka pyrkii järjestämään tätä tietoa.

ENBI ja GBIF ovat kansainvälisiä biodiversiteetti-informaatiohankkeita, joiden ”tarkoituksena on tuoda luonnon monimuotoisuutta käsittelevät lajistotietokannat helposti saataville ja yhteiskäyttöisiksi verkkoon”. Tämä seminaari ja raportti Observations on Observational Biodiversity Data (Minnaleena Sarvala (toim.), UTU-LCC Publications, Turun yliopisto 2006) ovat osa päättymässä olevaa ENBI-hanketta.

Raportissa käsitellään

Havaintodatan tarpeita, ominaisuuksia, ja jakelua
Havaintotietokantojen yhdistämistä taksonomisiin, kokoelma- ja näytetietokantoihin
Havaintodatan hallintaa ja analysointia GIS:n ja kaukokartoituksen avulla.

Lintujen rengastus- ja löytöaineistot tutkimuksen apuvälineinä

Jari Valkama, Rengastustoimisto, LTKM

Lintujen rengastuksen avulla kerätään tietoa ”lintupopulaatioista ja lintujen elinkierto-ominaisuuksista yksilöllisesti merkittyjen lintujen avulla”. Tavoitteena on saada tietoa erityisesti lintujen muutosta ja populaatiodynamiikasta.

Rengastustoiminta on luvanvaraista. Sitä koordinoi Luonnontieteellisen keskusmuseon Rengastustoimisto, joka hakee toimintaan luvat ympäristö- sekä maa- ja metsätalousministeriöstä. Yhtenä rengastustoiminnan periaatteena on että linnut eivät saa kärsiä rengastuksesta.

Tutkittavia lintulajeja ei valita satunnaisesti, vaan sen määräävät mm. tiedon tarve ja rengastusten ”hyötysuhde”: se kuinka paljon työtä yksi savutettu rengaslöytö vaatii. Erityisasemassa ovat uhanalaiset lajit, koska niistä tarvitaan jatkuvasti ajantasaista tietoa.

Rengastaa saavat vain ”vaaditut tentit ja harjoittelun suorittaneet Rengastustoimiston ohjeita noudattavat rengastajat”. Tällä hetkellä on olemassa kuusi eritasoista rengastuslupatyyppiä avustajaluvasta yleislupaan. Rengastajat toimivat vapaaehtoisesti ja ilman korvauksia. Suomalaisten rengastajien ammattitaito on korkeaa, kouluttautuminen hoidetaan mm. rengastajakokouksien ja rengastajan käsikirjan avulla.

Rengastustoimisto koordinoi rengastusta valitsemalla ja valvomalla rengastajia, ylläpitämällä tietorekistereitä ja käymällä kirjeenvaihtoa ulkomaisten rengastusorganisaatioiden kanssa. Rengastustoimisto käyttää rengastusaineistoa tutkimustyössään ja julkaisee aineistoanalyysejä.

EURING on Euroopan rengastuskeskusten yhteenliittymä, joka on kehittänyt yhtenäisen rengaslöytöjen koodausjärjestelmän ja ylläpitää yhteistä tietopankkia Euroopan alueen rengastuksista ja rengaslöydöistä. Tietopankissa on tallennettuna lähes kolme miljoonaa löytötietoa. EURING myös koordinoi kansainvälisiä tutkimusprojekteja ja kehittää löytöaineistojen käsittelyyn sopivia tilastollisia menetelmiä.

Perusrengastuksen lisäksi rengastustoimistolla on tutkimusprojekteja, joissa keskitytään tarkemmin tiettyihin lajeihin tai lajiryhmiin. tällaisia ovat mm. sääksiseuranta, petolintuseuranta, sisämaan seurantapyynti ja EURINGIN haarapääskyprojekti.

Rengastuksen yhteydessä linnuista kerätään myös lisätietoja, mm. sukupuoli, ikä, mittatietoja ja pesivistä esim. poikueen koko. Höyhennäytteitä DNA-analyysiä varten ei kuitenkaan voida yleensä ottaa, sillä se vaatisi rengastajalta eläinkoeluvan.

Rengastustoimiston tietorekisteri on Helsingin yliopiston Oracle-tietokannassa. Tällä hetkellä tietokantaa käytetään UNIX-käyttöliittymän kautta, mutta selainpohjainen käyttöliittymä (”WWW-tipu”) on tekeillä. Tietokannassa on kaikki rengastukset vuodesta 1974 alkaen (n. 9 miljoonaa) sekä suomessa rengastettujen lintujen löydöt koko maailmasta (n. 930 000). Eniten Suomessa on rengastettu talitiaisia (n. 790 000), eniten löytöjä on harmaalokeista (n. 65 000).

Rengastus- ja löytötiedoissa voi olla virheitä. Niiden määrä on kuitenkin vähäinen, koska tallennuksen yhteydessä tiedot tarkistetaan automaattisesti, jolloin suurin osa virheistä tulee ilmi.

Rengastustoimisto saa vuosittain muutamia kymmeniä aineistopyyntöjä. Osa rengastusaineistoista voi olla jonkun tutkijan ”varaamia”, mutta pääsääntöisesti suurin osa aineistoista on käytettävissä. Määrättömäksi aikaa kukaan ei voi omia aineistoja itselleen.

Löytöaineistojen ongelmia ovat epätarkkuudet löytöajassa ja -paikassa, sekä löytötodennäköisyyden vaihtelu ajallisesti, alueellisesti ja löytötavoittain. Myös esim. renkaan irtoaminen voi vääristää tuloksia.

Havaintotietojen hyödynnys uhanalaisseurannoissa

Kimmo Syrjänen, SYKE

Luonnonsuojeluasetuksen mukaan Ympäristöministeriön on järjestettävä luontotyyppien ja lajien seuranta niin että niiden suojelutaso voidaan arvioida. Asetuksen mukaan ympäristöhallinnolla tulee olla luonnonsuojelun tietojärjestelmä, johon tallennetaan tietoja luontotyypeistä, suojelualueista ja uhanalaisten lajien esiintymisestä.

Suomen lajien uhanalaisuutta on tarkasteltu Suomessa ympäristöhallinnon johdolla useasti. Uusin tarkastelu julkaistiin kirjana vuonna 2000. Seuraavan arvioinnin tekeminen aloitetaan vuonna 2006, ja sen on määrä valmistua 2010. Arviointia vetää siihen määrätty työryhmä, mutta käytännössä arvioinnin tekevät kunkin lajiryhmän asiantuntijat, joista suuri osa on ympäristöhallinnon ulkopuolisia.

Uhanalaisuustarkastelua voidaan käyttää biodiversiteetin tilan seurannassa ja suojelutoimien priorisoinnissa, välillisesti myös elinympäristöjen seurannassa.

Luonnonsuojelun tietojärjestelmään kerätään tietoja uhanalaisista (uhanalaisuusluokittelun kategoriat VU, EN ja CR), hävinneistä (RE), silmälläpidettävistä (NT) ja puutteellisesti tunnetuista (DD) lajeista. Puutteellisesti tunnettuja lajeja oli viime tarkastelussa 38 % (3021 kpl), joten taksonomista ja ekologista tutkimusta tarvitaan lisää.

Uhanalaisuusrekisterissä on tallennettuna yli 65 000 havaintopaikkaa. Määrä kasvaa n. 7000 paikalla viidessä vuodessa. Tietoa kerätään mm. paperisilla maastolomakkeilla, joita on tehty useita eri lajiryhmille. Tietoja kerätään myös näytetiedoista ja kirjallisuudesta. Rekisterin avulla lajien esiintymisen ja lukumäärän kehitystä voidaan arvioida karkeasti. Se on välttämätön apuväline uhanalaisuuden arvioinnissa ja suojelutoimien suunnittelussa.

Jos tietoja on tietojärjestelmässä riittävästi, voidaan niitä käyttää lajien seurantaan, uhanalaisuus- ja suojelutason arviointiin sekä suojelun suunnitteluun. Eri lajiryhmistä on olemassa eri määrä ja erityyppistä tietoa. Tästä syystä tietojen tulkinta vaatii asiantuntemusta ko. eliöryhmästä. Lisäksi havaintojen ikä ja epäsystemaattinen keräystapa vaikeuttavat niiden yleistettävyyttä.

Ongelmia

Tiedon kysyntä on kasvussa, mutta sen käyttäjät eivät aina tunne sen rajoitteita.
Havaintojen kertymistä ei seurata, jonka takia tulkinnan tarve kasvaa ja luonnossa tapahtuvia muutoksia ei aina havaita ajoissa.
Havaintotietoa ei voida hyödyntää ilman tietoja havainnon taustoista (esim. havainnon tekijä)
Havaintotiedon laatua pitää valvoa, jotta virheelliset tiedot eivät ”jää elämään”. Tulkinnassa tarvitaan asiantuntemusta.
Tietojen käsittely ja hyödyntäminen hallinnossa on usein hidasta.

Yleisökeskustelua

Muiden havaintotietokantojen tietoja voidaan periaatteessa ottaa mukaan ympäristöhallinnon tietojärjestelmään, mutta asiantuntijatyöryhmien kautta eikä suoraan.

Hyvin tunnetuissa ryhmissä (esim. linnuilla) uhanalaisuusarviointi ei perustu yksittäishavaintoihin, vaan standardoituihin menetelmiin, esim. linjalaskentoihin, joiden avulla saadaan tiheystietoja.

Uhanalaisuusrekisteri on tärkeämpi huonosti tunnetuissa ryhmissä. Yksi merkittävä etu on että se on saanut mukaan uusia harrastajia. Erityisesti huonosti tunnetuissa ryhmissä tieto voi olla Suomessa vain muutaman henkilön varassa.

Havaintotiedot vaikuttamisen välineenä

Teemu Lehtiniemi, BirdLife Suomi

BirdLife Suomi on 30 suomalaisen lintuyhdistyksen keskusjärjestö. Erilaiset lintuhavainnot ovat tärkein syy BirdLifen olemassaoloon: ne ovat pohjana tutkimus- suojelu- ja harrastustoiminnalle. Lintuhavaintoja tekevät harrastajat, paikallisyhdistykset puolestaan keräävät ja analysoivat niitä. Havaintojen pohjalta tehdään paikallisia, valtakunnallisia ja kansainvälisiä yhteenvetoja linnustosta.

Lintujen esiintymistä koko Suomen mittakaavassa tarkkaillaan systemaattisilla seurannoilla (esim. linjalaskennat). Lajien paikallisen esiintymisen tutkimisessa on harrastajien epäsystemaattisesti keräämillä havainnoilla suurempi merkitys.

Tiedoilla lintujen esiintymisestä voidaan vaikuttaa päättäjiin, suureen yleisöön ja lintuharrastajiin. BirdLife International on koonnut tietoja Euroopan lintujen tilasta kahteen Birds in Europe -kirjaan (1994 ja 2004). Kirjojen viesti on että Euroopan linnustolla menee huonosti: epäsuotuisan suojelutason lajien määrä on kasvussa. Euroopan Unionissa on vahva ympäristölainsäädäntö, mutta samalla kova talouskasvutavoite, ja näitä on usein vaikea sovittaa yhteen.

Indikaattorilukuja voidaan käyttää esittämään linnustossa tapahtuvia muutoksia yksinkertaisella tavalla esim. poliitikoille. Lintulajit voidaan jakaa ryhmiin esim. elinpaikoittain, jolloin nähdään hyvin maatalousympäristöjen lintujen taantuminen.

Suureen yleisöön voi helpommin vaikuttaa heille tuttujen lajien avulla. Esimerkkejä tutuista Suomessa vähentyneistä lajeista ovat kottarainen, hömötiainen ja kirjosieppo.

Yksittäishavaintoja yksittäisten lajien määristä voidaan käyttää muutoksien ilmentäjinä. Esim. harmaasorsan runsastuminen ja turturikyyhkyn katoaminen näkyy selvästi havaintojen lukumäärässä, kun taas esim. linjalaskentojen avulla tällaisista harvalukuisista lajeista saadaan vain vähän tietoa.

Vaikein suojelutyö tehdään Suomessa paikallistasolla. Teoriassa kaikissa rakennushankkeissa tehdään luontoselvitykset ja ympäristövaikutusten arvioinnit asianmukaisella tavalla ja varovaisuusperiaatetta noudattaen. Käytännössä selvityksiä voidaan tehdä ilman maastotöitä ja yleensäkin mennä sieltä missä aita on matalin. Kun huonosti tehdyn selvityksen perusteella ei ole löydetty mitään, tällä perustellaan hankkeen haitattomuutta. Monesti ympäristöjärjestöt joutuvat valvomaan miten huonosti tehtyjä selvityksiä hyväksytään. Tässä yhteydessä harrastajien tekemillä yksittäishavainnoilla on suuri merkitys.

Havaintodatan tarkkuus ei ole usein tarpeeksi hyvä. Erityisesti paikkatietoa tulisi kerätä huomattavasti tarkemmin kuin mitä nykyisellään tehdään. Havaintojen luotettavuuden arvioinnissa parhaita ovat paikallistason ihmiset, jotka tuntevat oman alueensa.

Yleisökeskustelua

Ovatko luontoselvitykset riittäviä? Jotta ne toteutettaisiin mahdollisimman hyvin lintu- ja ympäristöjärjestöjen tulisi olla mukana mahdollisimman aikaisin. Selvitysten ei kuitenkaan pitäisi perustua yhdistysten hajahavaintoihin, vaan systemaattisempaan tutkimukseen. Sitä paitsi paikalliskenttä ei usein ole kovin halukas luovuttamaan havaintojaan selvityshankkeiden alkuvaiheessa.

Lajitiedot liikkeelle kansainvälisesti – Global Biodiversity Information Facility GBIF

Tuuli Toivonen, Turun yliopisto

Maailman luonnontieteellisissä museoissa on valtavasti kokoelmia, joihin liittyy tietoa lajien esiintymisestä. Myös havaintotietoja kerätään yhä enemmän. Tieto on kuitenkin hajallaan ja siten vaikeasti saavutettavissa ja käytettävissä, joten tiedoista saatavat hyödyt valuvat usein hukkaan. Internet kuitenkin mahdollistaa hajautettujen tietoverkostojen käytön.

Vuonna 1996 OECD otti kantaa biodiversitettitiedon tärkeyteen ja ongelmiin sen käytössä. OECD-mailla on mahdollisuus toimia näiden ongelmien ratkaisussa edelläkävijöinä. Vuonna 1999 käynnistettiinkin GBIF-hanke.

GBIF:n päätavoitteena on tietoinfrastruktuurin kehittäminen ja tiedon nykyistä vapaampi jakaminen. Merkittävä osa etenkin museonäytteistä on peräisin kehitysmaista, mutta ne ovat nykyään käytössä vain kehittyneissä maissa. Tiedon vapaa jakaminen antaisi ne myös kehitysmaiden käyttöön.

Aluksi GBIF käsitteli vain museonäytteitä ja niihin liittyviä taustatietoja. Myöhemmin mukaan tulivat myös havaintotiedot. Sen toiminta perustuu solmurakenteeseen: päämaja toimii Kööpenhaminassa ja jokaisessa osallistuvassa maassa on oma asioista vastaava ”solmunsa”. Suomessa solmuna toimii Luonnontieteellinen keskusmuseo (Luomus-projekti).

GBIF tarjoaa rekisterin sen kautta jaossa olevista tiedoista ja niiden ominaisuuksista (metatieto), sekä taksonomianimipalvelun. Lisäksi osoitteessa http://gbif.net on portaali, jonka kautta havaintoihin pääsee käsiksi. Portaalissa havaintoja pääsee tarkastelemaan listana, kartalla sekä Google Earth-ohjelman ymmärtämässä muodossa. Eri tahot saavat havainto- ja kokoelmatietonsa jakoon GBIF:n kautta ilmoittautumalla tiedontarjoajaksi ja tarjoamalla tiedot standardimuodossa (DiGIR).

Havaintojen jakamisen etuja ja haittoja

+Hajanaisten tietovarantojen yhdistäminen standardoidulla tavalla
+GBIF:n valmiit palvelut ilmaiseksi käyttöön; kaikkea ei tarvitse tehdä itse
+Julkisuutta omille tiedoille
+Kehitys-, rahoitus- ja koulutusmahdollisuudet
+Tietojen laajempi hyödyntäminen

-Tiedonjakopalvelun pystyttämisen ja ylläpidon vaatimat resurssit
-Tietojen ”vuoto” muiden käyttöön voidaan nähdä negatiivisena
-Tietojen väärinkäyttö

Tällä hetkellä GBIF:n kautta on saatavilla n. 85 miljoonaa tietuetta yli 600 tietokokoelmasta. Tietoinfrastruktuurin perustyökalusto on valmiina mutta tietojen digitoinnissa on vielä paljon työtä, erityisesti suomessa. Myös taksonomisten lajilistojen kokoamisessa tulee olemaan vielä paljon työtä. Nyt on menossa kriittinen vaihe, tulevaisuuteen vaikuttaa mm. se näkevätkö tietojen kerääjät ja rahoittajat GBIF:n tarjoamat edut.

Havaintojärjestelmien runsautta (johdatus seuraaviin esityksiin)

Tuuli Toivonen, Turun yliopisto

Verkossa toimii nykyään runsaasti erilaisia harrastaja- ja ammattilaistahojen toteuttamia havaintojärjestelmiä. ENBI-hankkeen Internet-katsauksessa vuonna 2004 tarkasteltiin näitä. Suomessa erilaisia havaintojenilmoituslomakkeita oli ainakin 11, Iso-Britanniasta niitä löytyi 35. Eniten kerätään lintu- ja nisäkäshavaintoja.

Eri järjestelmissä kerättiin samankaltaista tietoa: mitä havaittiin, missä, milloin ja kenen toimesta. Myös haasteet ja ongelmat olivat samankaltaisia eri järjestelmissä: taksonomia, lisätiedot, sijainnin tallennus, havaintoajan ja ajanjakson tallennus sekä havaintojen ja niiden tekijöiden luotettavuus. Muun muassa tämän katsauksen tuloksia on koottu raporttiin Observations on Observational Biodiversity Data (Minnaleena Sarvala (toim.), Turun yliopisto 2006).

Seuraavissa esityksissä tutustutaan tarkemmin muutamiin suomalaisiin havaintojärjestelmiin.

Turun lintutieteellisen yhdistyksen havaintotietokanta

Sampo Kunttu, TLY

Lintuhavaintojen kerääminen on yksi TLY:n tärkeimpiä tehtäviä. Kukaan muu ei kerää lintuhavaintoja Varsinais-Suomessa, mutta tiedoilla on paljon kysyntää.

Havaintoja on kerätty vapaaehtoisvoimin 1960-luvulta alkaen. Nykyään käyttäjät itse tallentavat havainnot Webkanta-järjestelmään, vanhoja havaintoja on digitoitu talkoilla. Kaikkiaan webkannassa on 440 000 havaintoa ja niiden määrä kasvaa 65 000 vuodessa. Tämä on huomattavasti enemmän kuin mitä havaintoja saatiin ennen Webkannan käyttöönottoa. Rekisteröityneitä käyttäjiä järjestelmässä on 255.

Havaintokyselyt ovat lisääntyneet kun aineisto on saatu digitaaliseen muotoon ja verkkoon. Havainnot ovat kaikkien vapaasti selattavissa ja ilmaisia ei-kaupalliseen käyttöön. Kaupalliseen käyttöön havaintoja myydään jonkin verran ja näin saaduilla tuloilla katetaan osa Webkannan kustannuksista.

Perinteisesti havainnot on kerätty ”laji, paikka, aika -muodossa”. Usein kuitenkin tarvitaan tarkempaa paikkatietoa jos havaintoja halutaan tehokkaasti hyödyntää esim. luontoselvityksissä tai suojelutyössä. Uuden havainnot saadaan tarkoilla koordinaateilla varustettuna, mutta vanhoja havaintoja joudutaan erikseen sijoittelemaan kartalle.

Havainnot syötetään Webkantaan verkkolomakkeella. Havaintoja voi tarkastella luettelona tai kartalle sijoitettuna. Karttoja on yhdeksässä eri mittakaavassa. Ne toimittaa maanmittauslaitos, jolle ylläpito on ulkoistettu. Webkanta perustuu vapaisiin ohjelmistoihin (Open Source). Se on toteutettu Turun yliopiston Informaatioteknologian laitoksella, osin ulkopuolisen rahoituksen avulla.

Birdlifen havaintojärjestelmä

(Huomautus: kirjoittaja on ollut mukana BirdLifen havaintojärjestelmän tekemisessä. Tämä teksti on henkilökohtainen tuotos, eikä edusta BirdLifen kantaa.)

Suomessa on 30 lintuyhdistystä, joilla kaikilla on tarve samantyyppiseen havaintotietokantaan. BirdLife Suomi onkin ryhtynyt tekemään valtakunnallista havaintojärjestelmää, joka on tarkoitus avata maaliskuussa 2006.

BirdLifen järjestelmässä paikkatieto liitetään havaintoihin kartan avulla. Lisäksi havainnoijalle voi tallentaa eri paikan kuin havaitulle linnulle. Myös BirdLifen järjestelmä perustuu vapaisiin ohjelmistoihin.

Havaintojärjestelmistä opittua

Alkuperäistä havaintoilmoitusta ei saa muuttaa; tulkinta on jätettävä tiedon käyttäjälle, muuten syntyy virheitä. Tieto kannattaa myös tallentaa siinä laajuudessa kuin se on ilmoitettu. Alkuperäiset havaintopaperit pitää säilyttää.

Järjestelmä ohjaa tapaa millä tiedot tallennetaan. Ideaalitilanne olisi että tekniikka vaikuttaisi tiedon laatuun ja määrään mahdollisimman vähän. Ensin täytyy saada asiasisältö kuntoon, sitten vasta tekniikka. Järjestelmän kehittäjillä on tässä asiassa vastuu.

Järjestelmän suunnittelu vaatii ko. eliöryhmän asiantuntijoiden tietoa.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Hatikka

Jörgen Palmgren, LTKM

(Huomautus: kirjoittaja on töissä Luonnontieteellisessä keskusmuseossa ja mukana Hatikan kehitystyössä. Tämä teksti on henkilökohtainen tuotos, eikä edusta museon kantaa.)

Luonnontieteellinen museo on tutkimuslaitos, jonka yhtenä tehtävänä on kerätä ja tallentaa tietoa eliöistä ja niiden esiintymisestä. Hatikka-järjestelmä on osa tätä toimintaa.

Hatikka (tai Havaintopäiväkirja) on keskusmuseon ylläpitämä palvelu, johon harrastajat voivat perustaa oman havaintopäiväkirjansa luontohavaintojen kirjaamista varten. Havaintopäiväkirjaan voi kirjata havaintoja kaikista kasvi-, eläin, ja sienilajeista koko maailmasta. Sen ideana on että harrastaja voi kirjata kaikki havaintonsa yhteen paikkaan. Kuka tahansa voi luoda oman havaintopäiväkirjansa rekisteröitymällä Hatikkaan. Tällä hetkellä rekisteröityneitä käyttäjiä on noin tuhat.

Hatikka avattiin virallisesti 12.1.2006, mutta se on ollut testikäytössä syksystä 2005 lähtien. Tapani Lahti on kehittänyt Hatikkaa ja sen esiastetta n. viisi vuotta. Järjestelmä on suunniteltu niin että sen laajentaminen esim. erilaisia seurantaprojekteja varten on mahdollisimman joustavaa. Tietokanta perustuu kolmeen tauluryhmään: lataus-, arkisto- ja raporttitauluihin.

Havaintoja voidaan nykyään tallentaa Hatikkaan kahta tietä: verkkolomakkeella tai CSV-tiedostona. XML-tiedostojen käyttömahdollisuus on tekeillä. Havaintoja voidaan merkitä salattaviksi, jolloin ne ovat vain havainnon ilmoittajan ja museon valtuuttamien tahojen käytössä; muut käyttäjät eivät niitä näe.

Havaittujen yksilöiden lukumäärä syötetään tekstikenttään, johon voi liittää myös lisätietoja (esim. a3/5m = kolmen koiraan ja viiden naaraan muuttoparvi). Yksilöiden lukumäärä voidaan erottaa tästä tiedosta ohjelmallisesti. Havainnoille voidaan antaa yhtenäis- tai astekoordinaatit. Astekoordinaatit voidaan hakea koko maailmasta järjestelmään integroidun Googlen satelliittikuvapalvelun avulla.

Jos käyttäjä syöttää havaintopäiväkirjaansa lajinimen, jota järjestelmä ei tunne, se antaa tästä varoituksen. Käyttäjä voi tallentaa havaintoja myös tuntemattomilla nimillä; ne eivät kuitenkaan tule muiden käyttäjien nähtäville. Nykyään Hatikka tuntee putkilokasvien, lintujen, nisäkkäiden ja perhosten suomen- ruotsin ja tieteellisiä nimiä, sekä joitain vakiintuneita lyhenteitä. Tulevaisuudessa Hatikkaan lisätään uusia nimistöjä, jolloin näillä nimillä syötetyt havainnot tulevat automaattisesti näkyviin oikeaan lajiryhmään liitettyinä.

Havaintoja voivat tallentaa ja omia hakuja tehdä vain rekisteröityneet käyttäjät. He voivat kuitenkin määritellä havaintohakuja, joiden tulokset he voivat avata kaikkien käyttöön (esim. Viron lintuseuran havaintolistaus). raportointiominaisuudet ovat vielä varsin alkeellisia, mutta erityisesti niihin keskitytään tänä vuonna. (Seminaarin jälkeen Hatikkaan on jo lisätty hakutulosten tarkastelu Suomen kartalla.)

Hatikan haasteita:

Tahalliset ja tahattomat väärät määritykset, kiusanteko
Taksonomia ja nimistö: Suomessa elää kymmeniä tuhansia eliölajeja, koko maailmassa kymmeniä miljoonia.
Eliömaakuntien ja niiden nimien (suomi + ruotsi) yhdenmukaistaminen
Jälkien ja jätösten ilmoittaminen (nykyään ne ilmoitetaan kuten muutkin havainnot)

Luonnontieteellinen keskusmuseon Eläinmuseo on koordinoinut talvilintulaskentoja jo 50 vuotta. Tästä talvesta lähtien laskijat ovat voineet itse tallentaa laskentatuloksensa Hatikan kautta. Suurin osa laskijoista on näin tehnytkin. Tulokset ovat heti nähtävissä yhteenvetoina ja karttoina.

Myös Viron lintuseura on ottanut Hatikan käyttöön havaintojen kokoamis- ja esittämisvälineenä. Hatikkaan on sitä varten räätälöity hakutulossivuja, joilla näkyvät myös lajien vironkielisen nimet. Hatikan havainnot (erityisesti salattavia lukuunottamatta) on tarkoitus tulevaisuudessa jakaa GBIF:n kautta myös muiden käyttöön.

Hertta-ympäristötietojärjestelmän lajiosa

Liisa Tuominen-Roto, SYKE

Hertta on ympäristöhallinnon ympäristötiedon hallintajärjestelmä. Sen lajiosa tarjoaa tietoa seurantavelvoitelajeista mm. maan käytön suunnitteluun, suojeluasiantuntijoille ja tutkijoille. Järjestelmään kootaan tietoja suoraan maastosta ympäristöhallinnon, Metsähallituksen ja vapaaehtoisten kautta sekä kirjallisuudesta, museokokoelmista ja joistakin lajiseurantaprojekteista. Tällä hetkellä Hertassa on n. 100 000 havaintoa 4 000 lajista 65 000 havaintopaikalta.

Hertan koko lajiosaa voi käyttää n. 180 ympäristöhallinnon työntekijää, tallennusoikeus on noin puolella tästä. Tallennusoikeuksia voidaan määritellä eliöryhmittäin.. Käyttäjäjoukkoa suunnitellaan kasvatettavan ympäristöhallinnon ulkopuolelle, myös rajoitetusti suurelle yleisölle. Järjestelmän extranet-versioon voivat anoa käyttölupaa myös ympäristöhallinnon ulkopuoliset henkilöt.

Kehityssuunnitelmiin kuuluu tietojen kartuttaminen ja laadun parantaminen. Lisäksi suunnitellaan tulokaslajien seurantaa ja käyttöyhteyksiä muihin tietojärjestelmiin.

Sudenkorentohavaintojen keruu: korento.net

Sami Karjalainen

Sami Karjalaisen kirja Suomen sudenkorennoista ilmestyi vuonna 2002. Perinteisesti määrityskaavat on tehty kiinniotettujen kuolleiden hyönteisten määrittämiseksi, mutta Karjalaisen kirja tähtää lajien määrittämiseen maastossa niitä pyydystämättä.

Sudenkorentokirja synnytti korentoharrastusbuumin: aikaisemmin Suomessa oli tehty keskimäärin yksi uusi maakuntahavainto vuodessa, kirjan julkaisun jälkeen 6–11. Myös paljon muita mielenkiintoisia havaintoja mm. uhanalaisista lajeista on kertynyt aiempaa enemmän.

Korneto.net on Karjalaisen ylläpitämä sudenkorentoihin keskittynyt sivusto, jolla julkaistaan myös havaintoyhteenvetoja. Havaintoja sudenkorennoista kerätään verkkolomakkeella, jonka kautta tiedot päätyvät Karjalaiselle. Hän tarkistaa havaintojen oikeellisuuden ja kokoaa niistä mielenkiintoiset havainnot verkkoon. Varsinainen havaintotietokanta korento.net ei siis ole.

Havaintojen oikeellisuuden arviointi perustuu siihen mitä, missä, milloin ja kuka on havainnon tehnyt, eli siihen kuinka todennäköinen havainto on verrattuna havainnon tekijän kokemukseen. Usein havaituista yksilöistä on digikuvia, jolloin arviointi on helpompaa.

Havainnot täytyy tarkistaa ennen julkaisua, jotta väärät havainnot eivät jää ”kummittelemaan”. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomat julkaisi tiedon ensimmäisestä Uudeltamaalta löydetystä verikorennosta, alkoi havaintoja sitä muistuttavista lähilajeista tulla veriukonkorennoksi määritettynä. Havaintojen käyttäjän kannalta on tärkeää että määritys on oikea, sillä vanhoja havaintoja on vaikea tarkistaa myöhemmin.

Korento.net toimii yksityishenkilön voimin, joten se on pakko pitää pienimuotoisena. Painotus on kiinnostavimmissa havainnoissa. Kaikki sudenkorentohavainnot sisältävää tietokantaa ei ole olemassa.

Heinäsirkat ja hepokatit

Karjalaisella on tekeillä kirja Suomen heinäsirkoista ja hepokateista. Lajien etsimisessä on ollut suureksi hyödyksi A. Nordmanin vanhat havaintomuistiinpanot. Niiden paikkatieto ei kuitenkaan yleensä ole tarpeeksi tarkkaa vanhojen havaintopaikkojen löytämiseen. Havaintopaikat tulisikin esittää sillä tarkkuudella, että paikalle voi niiden perusteella löytää myöhemmin.

Lounaispaikan teemakartasto

Antti Vasanen, Turun yliopisto

Lounaispaikan teemakartasto on kaikille avoin verkkopalvelu, jossa tarjotaan erilaisia teemakarttoja Lounais-Suomen alueelta. Palvelua kehittää Turun yliopiston maantieteen laitoksella.

Palvelu on toteutettu hajautetusti siten että eri tahot tarjoavat siihen tietojaan omilta palvelimiltaan. Käytännössä karttakuvien lataaminen on toteutettu WMS-rajapinnalla (Web Map Service). Pohjakarttoina toimivat Maanmittauslaitoksen yleiskartat, mutta vaihtoehtoina ovat myös pinnanmuoto- ja maastokartat sekä ilmakuvat. Karttojen lisäksi niiden päälle saadaan nähtäväksi mm. maankäyttöä, liikennettä, väestöä ja maaperää koskevia teemakarttoja.

Palvelussa on myös Maanmittauslaitoksen paikannimirekisteriin perustuva paikkahaku. Myös muita rekisteritietoja voidaan hakea hakutyökalujen avulla. Esimerkkinä tästä ovat vedenlaadun mittauspisteet sekä Turun Lintutieteellisen yhdistyksen keräämät lintuhavainnot.

Lajitiedon viemisestä karttapalveluun on hyötyä harrastajille ja tutkijoille. Lintuharrastajat voivat tarkastella viimeaikaisia havaintoja kartalla ja esim. arvioida millaisessa maastossa havaintoja on tehty. Tutkijat voivat karttojen avulla tarkastella levinneisyyksiä, havaintojen alueellista jakautumista sekä havaintoja suhteessa teemakarttojen tietoihin, esim. maankäyttöön ja suojelualueisiin.

Ongelmia ja haasteita havaintotiedon esittämiseen karttapalveluissa:

Tekninen yhteensopivuus
Sijaintitiedon epätarkkuus
Vanhojen ja uusien havaintojen sijoittaminen koordinaatistoon
Vaihtelevat hakutulokset (havaintojen määrä ja tietosisältö)
Tietokantahakujen hitaus

Tulevaisuudessa palveluun voidaan suhteellisen helposti tehdä yhteyksiä myös muihin havaintotietokantoihin. Myös hakutoimintoja voidaan kehittää edelleen esimerkiksi siten, että lajeja voidaan hakea niiden ominaisuuksien (esim. uhanalaisuuden) mukaan.

Pohdintaa

Pohdintaa lajihavaintotietokannoista perustuen seminaariesitelmiin ja loppukeskusteluun.

Havaintojen tarkistus

Esitelmöitsijöistä monet pitivät tärkeänä että havainnot tarkistetaan ja ”väärät” ja epäluotettavat havainnot poistetaan havaintomassasta heti alkuunsa. Yleinen pelko oli että muuten ne jäisivät elämään: ehkä vakiinnuttaisivat asemansa ”oikeina” havaintoina. Yksi perustelu havaintojen tarkistamiseksi mahdollisimman pian ilmoittamisen jälkeen oli että pidemmän ajan kuluttua se on huomattavasti hankalampaa tai jopa mahdotonta.

Toinen näkökulma on että tietoja ei esitarkisteta ja vastuu tiedon käytöstä ja tarkistamisesta on aina niiden loppukäyttäjällä, käytännössä esimerkiksi tutkijalla joka käyttää ja tulkitsee aineistoa työssään. Mutta jos havaintoja ei tarkisteta heti, onko tutkijalla kykyjä tai aikaa tehdä sitä jälkeenpäin? Toisaalta, jos tarkistus on jo tehty, voiko tutkija luottaa siihen?

Jos havainnot tarkistetaan järjestelmässä, ratkaisuna voisi olla kaikkien tarkistusten tarkka dokumentointi, alkuperäisten tietojen säilyttäminen ja tarkistusoikeuden myöntäminen vain osaaville asiantuntijoille. Näin tarkistus on läpinäkyvää ja loppukäyttäjä voi halutessaan tutustua sen laatuun.

Laji- ja nimilistat

Tietoja Suomessa havaituista eliölajeista ja niiden nimistä ei ole koottu yhteen paikkaan, vaan ne ovat hajallaan erilaisissa tutkimuslaitoksissa ja harrastajien keskuudessa. Ruotsissa tietoja ollaan parhaillaan kokoamassa yhteen: tekeillä on kirja maan makroskooppisista lajeista.

Periaatteessa lajilistat kuuluvat Luonnontieteellisen keskusmuseon toimialaan, mutta monien ryhmien parhaat asiantuntijat löytyvät muualta. Resurssipulakin on ongelma. Kokoamistyön sijaan museo voisikin toimia tiedon keskuspaikkana vastuun silti säilyessä niillä, jotka kunkin eliöryhmän parhaiten tuntevat.

Yksi suuri vai monta pientä tietokantaa?

Nature-lehden pääkirjoituksessa joulukuussa 2005 [1] puhuttiin tiedon vapautumisesta ja hajautettavuudesta sekä uusien verkkopalvelujen synnystä. Tieteessäkin ollaan siirtymässä kohti pienempiä tietokantoja, jotka osaavat toimia yhdessä. Kukin asia (esim. havainnot eri lajiryhmistä, havainnot eri paikoilta) voidaan kerätä juuri sille suunniteltuun tietokantaan. Toimiva verkkopalvelu syntyy kun yksittäiset tietokannat jakavat tietojaan vapaasti muille tietokannoille, jotka ymmärtävät toisiaan. Esimerkkinä tällaisesta kokonaisuudesta on GBIF-palvelu, jonka kautta voi hakea tietoja sadoista tietokannoista ympäri maailmaa.

Halusta saada kullekin ryhmälle oma räätälöity järjestelmänsä kertoo esim. se, että monet keskustelijat yleisön joukosta kaipasivat Hatikka-järjestelmään lisää erilaisia tallennuskenttiä, joilla havainnoista voisi tallentaa eri lajiryhmille tärkeitä tarkempia tietoja (esim. määrittäjä tai onko kyse pyydystetystä yksilöstä). Yleinen lisätietokenttä ei tuntunut täyttävän näitä vaatimuksia.

Tiedonvaihdon toteuttaminen eri järjestelmien välille vaatii kuitenkin lisää työtä. Samoin sen toimiminen vaatii että kaikki luovuttavat omat tietonsa yhteiskäyttöön. Tähän ei aina olla valmiita; hajautettujen järjestelmien toimiminen vaatii tekniikan lisäksi kulttuurin muutosta, kuten Naturessa kirjoitetaan. ”Kuka omistaa havainnot” on kysymys, josta puhutaan jatkuvasti. Tähtitiede on tässä asiassa edelläkävijä: siinä tutkimus perustuu keskittyy laajojen tietovarantojen ympärille, joita tuottaa ja käyttää koko tutkimusyhteisö.

Panelisteista kaikki olivat yhtä mieltä tiedon vapaan ei-kaupallisen jakamisen eduista (poislukien suojelusyistä tai havainnon tekijän toimesta salatut havainnot). Kuitenkin esimerkiksi BirdLifen havaintojärjestelmässä havaintojen jakamisesta päättävät viime kädessä paikallisyhdistykset, joilla voi olla asiasta hyvin erilaisia näkemyksiä.

Myös käyttäjän näkökulmasta erikoistuneiden tietokantojen kokonaisuus voi olla hankala. Täytyykö yhdellä luontoretkellä tai luontokartoituksen aikana syntyneet havainnot tallentaa moneen eri paikkaan: erillisiin lintu-, kasvi-, lepakko-, nisäkäs-, perhos-, kovakuoriais-, sudenkorento- ja sienihavaintojärjestelmiin? Ja mihin tallennetaan ne havainnot, joille ei ole omaa räätälöityä järjestelmäänsä (esim. kalat tai sammalet)? Hatikka yrittää ratkaista tätä ongelmaa.

Luonnosta yleisesti kiinnostuneen henkilön näkökulmasta yksi yleiskäyttöinen järjestelmä on todennäköisesti huomattavasti parempi. Se että eri lajiryhmien havainnot täytyisi tallentaa eri paikkoihin, todennäköisesti vähentäisi tallennettujen havaintojen määrää.

Jos kehitys kulkee kohti hajautettuja järjestelmiä, olisi keskitetyn tiedonhakuportaalin lisäksi kehitettävä keskitetty tiedontallennusportaali. Muuten suuri osa havainnoista jäisi edelleen kunkin omaan pöytälaatikkoon.

Havaintojen omistus

Havaintojen omistus (tai laajemmin tiedon omistus, intellectual property rights) puhututtaa useimpien havaintojärjestelmien yhteydessä. Kuka määrää mitä havainnoilla voi tehdä, kuka saa hyötyä niistä (rahallisesti tai muuten), kuka saa muokata tai arvottaa niitä?

Tuntuu että tässä asiassa mielipiteet ovat jakautuneet kahtia: osa kannattaa tiedon omistusoikeuden tiukempaa säätelyä ja valvontaa (vrt. tekijänoikeusasiat musiikkibisneksessä), osa taas on menossa vapaampaan suuntaan. Webin tuotua julkaisumahdollisuuden kaikille, ovat monet tietoa vapaa-ajallaan tuottavat henkilöt ryhtyneet antamaan sitä vapaasti muiden käyttöön. Tätä tiedon vapautumista edustaa mm. Creative Commons -hanke, joka tarjoaa tiedon vapaata levitystä tukevia lisenssejä Suomessakin (esim. tämä kirjoitus on julkaistu Creative Commons -lisenssillä). Myös Tietoyhteiskuntaneuvosto kannustaa julkista sektoria tiedon jakeluun CC-lisenssien avulla [2].

Joka tapauksessa havaintojen omistus ja käyttöoikeudet kannattaa tuoda esiin tiedon tallentajille jo tallennusvaiheessa.

Havaintojen salaus suojelusyistä

Myös havaintojen salaaminen niiden väärinkäytön ehkäisemiseksi puhuttaa paljon. Keskustelussa esitettiin tilanne, jossa julkisesti esillä oleva tieto harvinaisen orkidean kasvupaikasta aiheutti sen, että joku kävi keräämässä kaikki orkideat kyseiseltä paikalta. Lintuhavainnoista huolestuttavat etenkin tiedot petolintujen tarkoista pesäpaikoista. Eliöillä käytävä laiton kauppa on merkittävä rikollisuudenala.

Joitakin havaintoja täytyy salata tai niiden paikkatietoja muuttaa epämääräisemmiksi tällaisten tilanteiden ehkäisemiseksi. Näin on tehty aikaisemminkin, esimerkiksi lintuatlasten yhteydessä harvinaisten petolintujen pesimäpaikkatietoja on voitu siirrellä satunnaisiin suuntiin tai koota yhteen epätarkasti sijoitetuksi täpläksi.

Lajeja kuitenkin on paljon: kuka tekisi niille kaikille sopivat salausrajoitukset? Lisäksi etenkin laajalti liikkuvilla lajeilla kuten linnuilla salaustarve riippuu myös vuodenajasta, paikasta ja käyttäytymisestä (pesivä vai muuttava?). BirdLifen havaintojärjestelmässä tässäkin yhteydessä hyödynnetään paikallisyhdistysten asiantuntemusta.

Ainakin useimmissa suomalaisissa järjestelmissä myös havainnon tekijä voi oma-aloitteisesti salata havainnon. Kaikki eivät kuitenkaan tiedä mitkä havainnot kannattaa salata. Voinee myös syntyä tilanteita, joissa havaintoja käytetään väärin tavalla, jota asiantuntijatkaan eivät osaa ennakoida.

Ylittävätkö havaintojen julkisuuden edut sen haitat? Salaus voi helposti haitata myös havaintojen hyödyllistä ja toivottavaa käyttöä.

Paikkatiedon tarkkuus

Sami Karjalainen otti esille vanhojen havaintojen käytön yhteydessä että havainnon sanallisen paikkatiedon on oltava niin hyvää, että muutkin pystyvät sen perusteella löytämään havaintopaikan.

Tarkkuus riippuu mistä lajiryhmästä on kyse. Esim. paljon liikkuvista linnuista riittää summittaisempi tieto, kun taas pienemmistä lajeista voi tarvita hyvinkin tarkkaa tietoa (Pihlajiston pohjoisessa rinnemetsässä 100m Rapakiventieltä, kaatuneen kuusen alla.)

Nykyään havaintoihin toivotaan liitettävän koordinaatit, jotka ovat yksiselitteisempiä kuin paikannimet. Koordinaattitietoon pitäisi myös liittää tieto käytetystä koordinaattijärjestelmästä, jos tässä on olemassa sekaantumisen vaara.

Tiedon tallennustapa

Sampo Kunttu otti esityksessään esille havaintojärjestelmän suunnittelijan vastuun saatavan tiedon muodosta: tiedontallennusjärjestelmä ohjaa tapaa millä tiedot tallennetaan. Ensin täytyy saada asiasisältö kuntoon, sitten vasta tekniikka.

Ideaalitilanne olisi tietenkin että käytetty tekniikka ei vaikuttaisi tiedon laatuun ja määrään, mutta tähän tuskin koskaan päästään. Jos tallennustapa on yksinkertainen, se suosii suurta määrää yksinkertaista tietoa. Monipuolisempi ja -mutkaisempi tallennustapa kannustaa tallentamaan monipuolisempaa tietoa, mutta helposti hankaloittaa tallennusta niin että havaintoja tallennetaan vähemmän. Tällöin tallentaja toimii ”suodattimena”, joka valitsee mikä tieto on mielenkiintoista ja tallentamisen arvoista. Tässä tilanteessa moni tulevaisuudessa arvokas havainto voi jäädä tallentamatta sen ”tavanomaisuuden” vuoksi (esim. varpushavainnot 30 vuotta sitten).

Avaimena on löytää sopiva tasapainotila yksinkertaisuuden ja monipuolisuuden välistä, sekä kiinnittää käytettävyyteen paljon huomiota.

Viitteet

Let data speak to data – Editorial, Nature 438, 531 (1 December 2005). http://www.nature.com/nature/journal/v438/n7068/full/438531a.html Tiivistelmä: http://www.biomi.org/internet/tiede/nature2005-12.html#2
Tulevaisuuden elinvoimainen Suomi. Tietoyhteiskuntaneuvoston raportti, Valtioneuvoston kanslia, 7.2.2006. http://www.valtioneuvosto.fi/tiedostot/pdf/fi/100058.pdf (PDF)