Pikkutikka (Dendrocopos minor)

Heikki Ajosenpää, Mikko Heikkinen ja Jarno Kukkonen. Tämä kirjoitus on alun perin tehty morfologis-ekologisen eläintieteen proseminaaria varten syksyllä 1998.

Sisällys

Johdanto

Pikkutikka (Dendrocopos minor) on pienin tikkamme. Se on kolopesijä, joka käyttää ravinnokseen pääasiassa puulla eläviä hyönteisiä ja niiden toukkia. Pikkutikka on levinnyt koko Suomeen ja sen elinalue käsittää Euraasian Portugalista Japaniin ja Pohjois-Fennoskandiasta Pohjois-Afrikkaan ja Kaukasukselle (Sibley & Monroe 1990). Euroopassa pikkutikkapareja arvellaan olevan noin 210 000 paria (Hagemeijer & Blair 1997). Pikkutikan tämänhetkiseksi kannaksi Suomessa arvioidaan noin 5000 paria ja vuosivaihteluksi 4000 – 7000 paria (Väisänen ym. 1998) ja kanta on runsain etelässä ja idässä (Koskimies & Veistola 1994). Viime vuosina pikkutikka on talvilintulaskentojen perusteella vähentynyt selvästi. Kannan taantumisen taustalla on metsänhoidossa ja maataloudessa tapahtuneet muutokset, joiden seurauksena pikkutikalle tärkeät lahot ja kuolevat lehtipuut ovat vähentyneet (Väisänen ym. 1998).

Tätä tekstiä varten keräsimme aineistoa tutkimusartikkeleista, lintuaiheisista lehdistä ja tietokirjallisuudesta.

Aineisto ja menetelmät

Atlaskartoitukset

Lintujen levinneisyyttä on tutkittu Suomessa ja muualla Euroopassa atlaskartoituksilla (Hyytiä ym. 1983, Väisänen ym. 1998, Hagemeijer & Blair 1997). Suomen atlaskartoituksissa maa on jaettu 10 x 10 ja Euroopan kartoituksissa 50 x 50 kilometrin kokoisiin ruutuihin, joilta on pyritty selvittämään kaikki niillä pesivät lintulajit ja niiden runsaus. Lintulajien pesimistodennäköisyydet on jaettu neljään pesimisvarmuusluokkaan: epätodennäköinen, mahdollinen, todennäköinen ja varma pesimisvarmuusindeksien avulla. Lajien runsaudet on jaettu 12 runsausluokkaan ja lisäksi on arvioitu runsauden varmuus (tarkka parimäärä, tarkka runsausluokka vai epätarkka runsausluokka). Runsausluokkien käyttö laajojen alueiden parimäärien arvioinnissa jäi vähäiseksi, koska tuloksia saatiin vain vähän. (Hyytiä ym. 1983, Väisänen ym. 1998, Hagemeijer & Blair 1997).

Suomen lintuatlakset on toteutettu harrastajavoimin; vuosina 1974 yli 2000 ja vuosina 1986 yli 1400 henkilöä tai yhteisöä osallistui laskentoihin. Laskijoita pyrittiin ohjaamaan alueille, joita ei oltu aikaisemmin kunnolla kartoitettu, jotta lintulajien levinneisyydestä saataisiin mahdollisimman tarkka kuva. Laskentatehokkuus vaihteli kuitenkin eri puolilla maata, ja tarkkoja tuloksia levinneisyydestä saatiin vain Etelä-Suomesta. Tarkemmin atlaskartoituksista Väisänen ym. (1998).

Linjalaskennat

Linjalaskentamenetelmässä kuljetaan tutkittavassa ympäristössä suoraa linjaa pitkin ja lasketaan linjan molemmilta puolilta lintuparit. Pariksi tulkitaan esim. laulava koiras. Muistiin merkitään myös biotooppi ja havainnon laatu (laulava, nähty jne.). Linjoja on eri puolilla Suomea laskettu n. 2100. Kannanmuutoksia tutkittaessa samaa linjaa lasketaan useina vuosina peräkkäin tarkasti samalla tavalla. Tuloksista lasketaan linjan parimäärä ottamalla huomioon havaittavuuden erot eri lajeilla. Tuloksien perusteella voidaan laskea lintujen tiheys eri puolilla maata, sekä kannanarvio ja kannanmuutokset. Tarkemmin linjalaskennoista Koskimies & Väisänen (1988)

Talvilintulaskennat

Tietoja lintulajien kannankehityksistä saadaan myös talvilintulaskennoista. Niiden tarkoituksena on selvittää mm. talvilintujemme runsautta ja muutoksia pitkän ajan kuluessa (Koskimies & Väisänen 1988).

Talvilintulaskennassa kuljetaan sama 5-12 km pitkä reitti kolme kertaa vuodessa (1-4.11., 25.12-7.1. ja 21.2-6.3.) monena vuonna peräkkäin. Laskennassa merkitään muistiin kaikki havaitut lintulajit ja niiden lukumäärät.

Tuloksista saadaan selville mm. pikkutikan talvikannan runsaus ja muutoset pitkän ajan kuluessa. Koska pikkutikalla on havaittu vaelluskäyttäytymistä (Alatalo 1972, Jonsson 1992, Laine 1997), ei tuloksista voida kuitenkaan suoraan päätellä ko. alueen pesimäkannan runsautta ja sen muutoksia.

Muut tutkimusmenetelmät

Alatalo (1972) on tutkinut tikkojen vaelluksia kokoamalla tikkahavaintoja julkaisuista, arkistoista ja ornitologeilta. Havainnoista on laskettu suhteellisia havaintoarvoja, jotta havaitsijoiden väliset erot eivät vaikuttaisi tuloksiin. Havaintoarvoista on laskettu tikkakantojen painopisteitä eri kuukausina.

Saari ja Mikusinski (1996) tutkivat tikkojen kannanvaihteluja kahdesti kuussa toistuvin talvilintulaskentoihin perustuvien lintulaskentojen avulla ympärivuotisesti vuosina 1979-1995 Turun saaristossa Aaslan saaressa.

Wiktanderin ym. (1994) tutkimuksessa Etelä-Ruotsissa pikkutikkoja seurattiin keväisin vuosina 1989-1992. Alueet, joita oli 13-18, olivat 50-150 ha kokoisia ja 0,5-5km etäisyydellä toisistaan. Tikkoja seurattiin parinmuodostuksesta, maalis- ja huhtikuun vaihteesta, kesäkuun loppuun, jolloin poikaset lähtivät pesästä. Aluksi kartoitettiin tutkimusalueen pikkutikat ja niiden pesät. Muninnan aikana pesät tarkastettiin 2-3 kertaan peilin ja lampun avulla, jotta ensimmäinen muna ja munaluku saatiin selville. Haudonta-ajan määrittämiseksi pesiä tarkkailtiin päivittäin, kunnes ensimmäinen poikanen kuoriutui. Haudonta-ajaksi laskettiin aika viimeisestä munitusta munasta ensimmäisen poikasen kuoriutumiseen. Poikaset rengastettiin 17 päivän ikäisinä. Poikasten lähdettyä pesästä pesäkoloon porattiin reikä, jotta saatiin selville kuolleiden poikasten lukumäärä. Pesät avattin myös, jos pesintä oli epäonnistunut.

Vanhempien poikasille tuoma ravinto jaoteltiin kolmeen ryhmään: Puun pinnalla ja lehvästössä elävät niveljalkaiset (lähinnä hämähäkkejä, perhostoukkia [väriltään vihreitä ja ruskeita] sekä aikuisia hyönteisiä), puussa eläviin hyönteisiin (valkoinen toukka) ja tunnistamattomiin.

Wiktanderin ym. (1992) pikkutikan habitaattitutkimuksessa tarkasteltiin 152 kahdensadan hehtaarin aluetta amatööriornitologien voimin vuosina 1985-1988. Alueet sijaitsivat pääosin Etelä-Ruotsissa. Ne valittiin siten, että niissä oli mahdollisimman paljon lehtimetsää. Jokaisella laskenta-alueen kohteella, jossa lehtimetsää oli yli 40%, vierailtiin kolme kertaa koko tutkimuksen aikana huhti-toukokuussa ja kerran kesäkuussa. Kohde luokiteltiin asutuksi, jos pikkutikka havaittiin edes kerran. Niiden koko laskettiin ja metsätyyppi määritettiin viidellä luokalla; jalolehtipuumetsät, koivuvaltaiset lehtipuumetsät, rantalehtimetsät, luhdat ja sekametsät. Alueiden puuston keski-ikä määritettiin kolmella luokalla; 0-30 vuotiaat, 30-75 vuotiaat ja yli 75 vuotiaat. Lisäksi kuolleiden lehtipuiden määrä laskettiin ja jaettiin kolmeen luokkaan; ei lahopuita, <10kpl/ha ja >10kpl/ha. Myös kohteiden leveyspiirit kirjattiin.

Toiseen, samaan aineistoon perustuvaan Olssonin ym. (1992) pikkutikan habitaattipreferenssejä käsittelevään tutkimukseen sisällytettiin ne 104 laskenta-aluetta, joissa pikkutikka oli havaittu. Kaikkiaan laskenta-alueilla oli kohteita 1453. Kohteiden ominaisuudet määritettiin samoin kuin edellisessä tutkimuksessa.

Tulokset ja niiden tarkastelu

Suomessa esintyy pikkutikan lisäksi kuusi muuta tikkalajia. Ne kuuluvat kaikki tikkojen (Picidae) heimoon. Tikat ovat erikoistuneet etsimään ravintonsa puunrungoilta. Niiden vahva pyrstö ja kaksi eteen ja kaksi taaksesuuntautuvaa varvasta terävine kynsineen helpottavat liikkumista puunrungolla. Tikat pääsevät puussa elävien hyönteisten ja muiden pikkueläinten kimppuun takomalla puuta talttamaisella nokalla. Saaliiden kiinniottoa edistää tahmea sylki ja neljä kertaa nokkaa pidempi väkäsekäs kieli. Lisäksi ne kovertavat joka vuosi uuden pesäkolon. Tikkojen aivot on suojattu tärinältä kallon erikoisen rakenteen ansiosta. Tikat elävät suurimman osan vuodesta samoilla seuduilla ja puolustavat reviiriään talvisinkin (Lokki ym. 1997).

Kannankehitys

Pikkutikalla on suuria vuosittaisia ja pitempiaikaisiakin kannanvaihteluita, jotka vaikeuttavat sen kannan pitkäaikaisten muutosten arviointia. Esimerkiksi pikkutikan runsaus korreloi merkitsevästi tammi- ja helmikuun keskilämpötilan kanssa ja vaihtelee huomattavasti eri vuosien välillä (Jussila 1981, Saari & Mikusinski 1996). Viime vuosikymmeninä kannan on kuitenkin talvilintulaskentojen perusteella todettu vähentyneen selvästi.


Kuva 1: Pikkutikan kannankehitys.

Tiainen (1985) on vertaillut talvien 1960/61 ja 1981/82 kantoja keskenään ja niiden perusteella kanta on vähentynyt yhteen kolmasosaan. Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietinnössä (Rassi ym. 1986) kannan kerrotaan vähentyneen yhteen viidesosaan 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Väisäsen ja Koskimiehen (1989) mukaan kanta on vähentynyt noin yhteen seitsemäsosaan 1950-luvun lopulta 1980-luvin lopulle (kuva 1). Kaikki nämä kannanarviot perustuvat talvilintulaskentoihin. Myös pesimäaikaiset aineistot osoittavat kannan romahtaneen alle viidesosaan (Koskimies 1993).

Pikkutikan on myös todettu vähentyneen Ruotsissa (Nilsson ym. 1993). Ruotsin talvi- ja pesimälintulaskentojen mukaan pikkutikka on vähentynyt huomattavasti 1970-luvulta 1990 luvun alkuun.

Pikkutikan vähenemisen syitä ei ole kunnolla tutkittu, mutta tärkein syy kannan vähenemiseen lienee metsien käsittelyn muuttuminen (Tiainen 1985). Pikkutikalle pesimä- ja ruokailupaikkoina välttämättömien lahojen ja vioittuneiden lehtipuiden väheneminen ja rantalehtojen hakkuut ovat suurin syy (Rassi ym. 1986). Myös lajille tärkeät harvat metsät ovat vähentyneet (Nilsson ym. 1993).

Metsätalouden muutosten ohella kannan pienenemiseen on vaikuttanut myös lehtimetsien laidunnuksen lopettaminen, jonka seurauksena hakamaat ovat alkaneet kuusettua (Rassi ym. 1986, Tiainen 1985). Näyttää myös siltä, että kuusettuneista metsistä hyötyvä käpytikka (Dendrocopos major) kilpailisi pikkutikan kanssa. Huonoina käpyvuosina käpytikat siirtyvät käyttämään samaa ravintoa kun pikkutikat, mikä heikentää niiden muutenkin huonoa talvesta selviytymistä (Nilsson ym. 1993).

Vaellukset

Yleensä pikkutikka luetaan paikkalinnuksi, joka kuitenkin vaeltelee joskus (Jonsson 1992, Laine 1997). Joinakin vuosina niillä on tavallista suurempia massavaelluksia.

Alatalon mukaan (1972) pikkutikat näyttävät alkavan loppukesällä ja alkusyksyllä vaeltaa luoteeseen ja voimakkaan vaelluksen aikana ylittävän Pohjanlahden. Marras-joulukuussa ne näyttäisivät palaavan takaisin pesimäseudulleen. Tulos on suuntaa-antava (p<0,10)

Crampin ym. (1985) mukaan Fennoskandian pikkutikat vaeltavat etelään, huippuvuosina jopa Keski-Eurooppaan ja Mustallemerelle asti.

Pesimäbiologia

Pikkutikan parinmuodostus tapahtuu keväällä. Siihen kuuluvat sekä soidinhuuto että rummutus. Keväällä lämpö sekä kirkas auringonpaiste saavat tikat soidinvireeseen (Pynnönen 1939). Hurmeen (1975) mukaan huutelu on aktiivisinta 1.4.-10.5. välisenä aikana. Pikkutikka huutelee myös kuulaina syyspäivinä. Soidinhuudon katsotaan ilmaisevan etupäässä linnun soidinvirettä, kun taas rummutuksella on tärkeämpi merkitys reviirin kuuluttamisena. Hurme (1973) on myös havainnut koiraiden huutavan naaraita innokkaammin. Soitimella olevat pikkutikat rummuttavat innokkaasti koko huhtikuun ajan, mutta pariutumisen jälkeen rummutus laantuu huomattavasti. Koiraat ovat myös naaraita innokkaampi rummuttajia. Pikkutikan rummutussarja kestää noin 1,5 sekuntia ja rummutuspaikkana on kelo-oksa tai sähköpylvään suojuspelti.

Pikkutikat puolustavat reviiriään aggressiivisesti. Reviiritappelu on melko kaavamaista. Hyökkäävä lintu lehahtaa tai juoksee siivet levällään oksaa pitkin toisen kimppuun ja toinen joutuu pyrähtämään pakoon. Tappeluihin liittyy erityinen ääntely. Reviiritappelut voivat kestää jopa tunnin (Pynnönen 1939). Vaikka pikkutikka on pienikokoinen, se pyrkii ajamaan reviirilleen tulleen käpytikan pois. Pynnönen (1939) mainitsee pikkutikan reviirin kooksi n. 4-10, keskimäärin 6,5 ha.

Koiras hakkaa pesäkolon yleensä huhtikuun aikana. Kolon valmistuminen kestää yleensä joitakin viikkoja, mutta uusintapesien on havaittu valmistuneen 6-7 vuorokaudessa (Jussila 1971). Naaraiden osallistuminen pesäntekoon on vähäistä, ja joskus koiraat aloittavat pesänteon jo ennen naaraiden saapumista alueelle. Pesäkolo on useimmiten lehtipuussa, aina pökkelössä tai kuolleessa oksassa, sillä pehmeäaineksinen puu on ainoa mihin pikkutikka pystyy kolonsa tekemään. Hurme (1975) on todennut eniten koloja terva- ja harmaalepissä, sen jälkeen eniten koivuissa ja haavoissa. Hänen tutkimusaloistansa suurin osa oli rantametsää, mikä selittää leppien suuren osuuden. Pikkutikan pesäkolo on 10-18 cm syvä, sisähalkaisija on 10-12 cm ja suuaukon halkaisija 3 – 3,5 cm (Cramp 1985). Pikkutikka joutuu puolustamaan pesäkoloaan muilta linnuilta. Mm. kirjosiepon (Ficedula hypoleuca), ja käenpiian (Jynx torquilla), tiedetään tiedetään vallanneen pikkutikan kolon. Tämän vuoksi pesintä samassa pökkelössä häiriöihin huomattavasti herkemmin reagoivan kottaraisen (Sturnus vulgaris) kanssa saattaa olla edullista.

Haudonta ja poikasten hoito

Tavallisesti pikkutikkanaaras munii toukokuun puolivälissä keskimäärin 4-6 valkoista, noin 2 g painoista munaa. Muninnan ajankohta riippu paljolti ympäristöoloista ja tarjolla olevan ravinnon määrästä. Etelä-Ruotsissa pikkutikat munivat ensimmäiset munat suunnilleen samoihin aikoihin kun tammeen puhkeavat lehdet (Wiktander ym. 1994). Naaras munii yhden munan päivässä ja haudonta alkaa, kun viimeinen muna on munittu. Molemmat, sekä koiras, että naaras hautovat noin13-15 vuorokautta. Poikaset kuoriutuvat miltei samanaikaisesti ja varttuvat lentokykyisiksi 18-20 päivässä. Emojen poikasille tuoma ravinto koostuu 77% puun pinnalla elävistä niveljalkaisista, 15% puussa elävistä hyönteisistä ja 8% tunnistamattomista (Wiktander ym. 1994). Molemmat vanhemmista osallistuvat poikasten ruokintaan, joskin koiraan osuus on aktiivisempi. Toisinaan naaraas saattaa ruokinnan loppuvaiheessa hylätä poikueen. Pikkutikka kerää ravintoa poikasilleen yleensä vain puun pinnalta noin 100-200 metrin etäisyydellä pesältä. Lentämään oppineet poikaset itsenäistyvät muutamassa viikossa (Cramp 1985).

Wiktander ym. (1994) seurasivat 50 parin pesintää vuosina 1989-1992 ja havaitsivat, että 7-22% pareista eivät munineet, vaikka niillä oli pesäkolo ja ne oltiin nähty pesimäreviirillä koko pesimäkauden ajan. Yhtenä selityksenä tälle voi olla se, että kyseiset parit olivat nuoria lintuja, jotka riittävän kokemuksen puuttuessa lykkäsivät pesintää. Toisaalta pesimättä jättäneillä pareilla voi olla huonompi reviiri kuin pesintää yrittäneillä pareilla. Huonommalla reviirillä sopivan pesäpuun löytäminen tai riittävän ruumiinpainon saavuttaminen voi aiheuttaa ongelmia. Ensimmäinen selitys ei tunnu järkevältä tässä tapauksessa, sillä kaikilla pareilla oli pesäkolo. Jos kyseessä oli nuoria líntuja, on todennäköistä, että vanhemmat linnut asuttivat parhaita reviirejä, jolloin nuoret joutuivat huonompilaatuisille reviireille. Samassa tutkimuksessa seurattiin pikkutikan poikastuottoa. Neljän vuoden aikana pesien, joista vähintään yksi poikanen lähti lentoon, osuus oli 76% kaikista pesintäyrityksistä. Pesiin munittiin keskimäärin 5,9 munaa ja niistä kuoriutui 4,5 poikasta. Lentopoikasia oli pesimäyritystä kohti keskimäärin 3,5. Koko populaatiossa poikastuotto oli 2,7 lentopoikasta paria kohti. Pesinnän epäonnistumistodennäköisyyttä nostavat haudonta-ajan sateisuus ja kylmyys. Tutkimuksen aikana vuoden 1991 kevät oli poikkeuksellisen kylmä sää haudonta-aikana ja sateista poikasten kuoriuduttua. Populaation poikastuotto oli sinä vuonna ainoastaan 0,8 lentopoikasta paria kohti, mikä oli merkittävästi huonompi kuin muina vuosina.

Habitaatinvalinta

Laajasta levinneisyydestään huolimatta pikkutikka on erikoistunut tietyn biotoopin lajiksi (Alatalo 1978). Pikkutikka vaatii reviiriltään kuollutta puuta. Se etsii suuren osan ravinnostaan talvella kuolleesta lahopuusta ja se kykenee hakkaamaan pesäkolonsa vain lahopuuhun. Lahopuun määrä onkin ilmeisesti vaikuttavin pikkutikan habitaattia määräävä tekijä (Wiktander 1992). Tärkeimmät yksittäiset tekijät pikkutikan habitaatinvalinnalle ovat: lahopuun määrä, puuston ikä ja metsätyyppi (Olsson ym. 1992). Lahopuulla tarkoitetaan kuolleita puupökkelöitä ja kuollutta puuta elävissä puissa (Wiktander 1992).

Pikkutikan habitaatit eroavat jonkin verran eri puolilla Eurooppaa, mutta yleisesti se asuttaa koivu (Betula) ja jalolehtipuuvaltaisia metsiä (Olsson ym. 1992). Suomessa erityisesti koivuvaltaiset lehtimetsät ovat pikkutikan päähabitaatti (Alatalo 1978). Sekametsissä pikkutikkojen lukumäärä nousee lehtipuiden osuuden kasvaessa. Lisääntymisreviirin koko kasvaa mitä enemmän metsää on käsitelty tai mitä pirstaleisempi se on (Wiktander 1992). Vanhoissa ja hoitamattomissa lehtipuumetsissä pikkutikan lisääntymisalueen koko on 15-25 hehtaaria (Ahlen & Nilsson 1982). Nykyään Pohjois-Euroopan useimmat pikkutikkapopulaatiot asuttavat hoidettuja metsiä, joten aluevaatimukset voivat olla korkeammat (Wiktander 1992). Suomessa pikkutikkapopulaatiot esiintyvät laikuttain viljelysten, asutuksen ja vesistöjen pilkkomissa lehtimetsissä. Lapissa pikkutikat pesivät tunturikoivikoissa (Väisänen ym. 1998).

Wiktanderin ym.(1992) Ruotsin etelä- ja keskiosissa tekemä tutkimus pikkutikan habitaatinvalinnasta osoittaa sen valitsevan pesimäpaikakseen vanhoja, yli 75 vuoden ikäisiä, runsaasti lahopuita sisältäviä lehtimetsiä ja välttelevän sekametsiä. Pikkutikka suosii jalolehtipuumetsien lisäksi kosteita rantametsiköitä. Jalolehtipuumetsien vallitsevina puulajeina on tammi (Quercus robur), pyökki (Fagus sylvatica), saarni (Fraxinus excelsior), metsälehmus (Tilia cordata), vuorijalava (Ulmus glabra), vaahtera (Acer platanoides) ja valkopyökki (Carpinus betulus). Edellisillä metsätyyppeillä metsänhoito on tavallisesti kevyempää kuin sekametsissä tai koivuvaltaisissa lehtimetsissä, jolloin kuollutta puuta jää metsään pikkutikan käytettäväksi ravinnonlähteenä ja pesäpaikkoina. Koivuvaltaisten metsien vallitsevina puulejeina esiintyvät rauduskoivu (Betula bendula), hieskoivu (Betula pubescens) ja haapa (Populus tremula). Pikkutikka esiintyy myös luhdalla, jonka vallitsevia puulajeja ovat tervaleppä (Alnus glutinosa), harmaaleppä (Alnus incana) ja hieskoivu (Olsson ym. 1992). Lisäksi pikkutikan on osoitettu oleskelevan Suomessa talvella kaupunkien puistoissa. Helsingissä pesii pikkutikkoja noin 40 paria (Segersvärd 1994).

Tutkimus (Wiktander 1992) oli tehty talvella ja pikkutikan lisääntymisajalla. On mahdollista, että pikkutikan habitaatinvalintaan vaikuttavat tekijät vaihtelevat eri ajankohtina. Samaan aineistoon perustuvassa toisessa tutkimuksessa todettiin ranta- ja luhtametsiköissä olevan eniten lahopökkelöitä. Tämä voisi selittää kyseisten habitaattien merkityksen pikkutikalle pesäpaikkojen tarjoajana. Jalolehtipuumetsissä oli suhteellisesti vähiten kuolleita puita, mutta niiden puusto oli vanhin; 60% puista yli 75 vuotiaita. Muilla habitaateilla vastaava luku oli 10-20%. Siten vanhoissa jalolehtipuissa on suuren lehvästön lisäksi paljon kuollutta puuta, joka voisi selittää niiden merkityksen pikkutikkojen ravinnon lähteenä etenkin pesimiskaudella (Wiktander 1992).

Ravinto ja ravintokäyttäytyminen

Syksystä myöhäiseen kevääseen saakka pikkutikka syö pääosin kuolleeseen puuhun kaivautuvia hyönteisiä lahopökkelöistä ja elävien puiden kuolleista oksista (Cramp 1985). Myöhäisen kevään ja kesän ruokavalio koostuu lehvästön ja kuoren pinnalla elävistä hyönteisistä (Wiktander 1994). Näitä ovat kaksisiipisten toukat (Diptera), kirvat (Aphidoidea), pistiäiset (Hymenoptera) esimerkiksi äkämäpistiäisen (Cynipoidea) toukat ja aikuiset muurahaiset (Formicidae), perhosten (Lepidoptera) toukat esimerkiksi puuntuhoojat (Cossidae), lasisiipiset (Sesiidae), kääriäiset (Tortricidae) ja yökköset (Noctuidae). Satunnaisesti ne syövät myös hämähäkkejä (Araneae). Kesällä pikkutikat voivat hyödyntää myös kasveja kuten päärynää (Pyrus), tuomen (Prunus padus) luumarjoja, vadelman (Rubus) ja herukan (Ribes) marjoja. Lisäksi havupuiden käpyjen siemenet soveltuvat pikkutikan ravinnoksi. Talven ruokavalio koostuu tavalllisesti kovakuoriaisista (Coleoptera) ja niiden toukista. Sellaisia ovat esimerkiksi sarvijäärät (Cerambycidae), kaarnakuoriaiset (Scolytinae), kärsäkkäät (Curculionidae), jalokuoriaiset (Buprestidae), lehtikuoriaiset (Chrysomelidae) ja leppäpirkot (Coccinellidae). Kesällä se voi myös jahdata hyönteisiä lennosta ja etsiä hyönteisiä kuivilta pujon (Artemisia vulgaris) rungoilta, maissin (Zea), ohdakkeiden (Dipsacus), takiaisten (Arctium) ja ruokojen (Phragmites) korsilta. Pikkutikka osaa myös avata hyönteisten koteloita saadakseen toukan (Cramp 1985). Poikasensa se ruokkii enimmäkseen puiden pinnalla elävillä hyönteisillä kuten kirvoilla, perhosten toukilla ja hämähäkeillä (Wiktander 1994).

Suurin osa pikkutikan ravinnosta on peräisin kokonaan tai osittain lahonneista lehtipuista, mutta ne etsivät hyönteisiä ja siemeniä myös havupuista. Pikkutikan kävynavaamistekniikka on alkeellinen. Se perustuu kävyssä olevien halkeamien hyväksikäyttämiseen. Talvella, jolloin pikkutikka hyödyntää lahoja runkoja ja oksia, se harvoin hakkaa puuta syvään. Silloin se suosii ravinnonhakupaikakseen kapeita runkoja sisältävän tiheikön. Norjalaisessa talvitutkimuksessa pikkutikka etsi ravintoa kuusesta (Picea abies) ja lepästä yhtä paljon, koivua se käytti yli 50%. Tutkimuksessa ei havaittu sukupuolten välillä eroja ruoanetsimistekniikoissa. Se etsi ravintoa yhtälailla hakkaamalla pieniä reikiä puuhun ja poistamalla systemaattisesti kaarnaa. (Cramp 1985). Alatalonkin (1978) tutkimuksessa pikkutikan ravinnonetsimistekniikkana oli tavallisesti hakkaaminen. Pesimäaikana se noukkii hyönteisiä lehvästöstä ja puiden pinnoilta. Se tavattiin usein korkealta puusta verrattuna muihin tikkoihin, paitsi käpytikkaan.

Lähteet

Ahlén, I. & Nilsson, S.G. 1992: Species richness and area requirements of forest bird species on islands with natural forests in Lake Mälaren and Hjälmaren. Vår Fågelvärld 41:161-184
Alatalo, R. 1972: Harmaapäätikan, valkoselkätikan, pikkutikan ja pohjantikan esiintymisestä Suomessa. Savon luonto 4:41-46
Alatalo, R. 1978: Resource partitioning in Finnish woodpeckers. Ornis Fennica 55:49-59
Cramp S. (ed.) 1985: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. 4:901-913. Oxford University Press
Hagemeijer, W.J.M. & Blair, M.J. (ed.) 1997: The EBCC Atlas of European Breeding Birds. T & A D Poyser, London.
Hurme, T. 1973: Havaintoja pikkutikan Dendrocopos minor soidin- ja pesitäaikaisesta käyttäytymisestä. Lintumies 8:1-8
Hurme, T. 1975: Pikkutikan, Dendrocopos minor, soitimesta ja pesimisbiologiasta. Lintumies 10:77-83
Hyytiä, K., Kellomäki, E. & Koistinen, J. (toim.) 1983: Suomen lintuatlas. SLY:n lintutieto oy, Helsinki.
Jonsson, Lars 1992: Euroopan linnut. Tammi
Jussila, E. 1971: Havaintoja pikkutikan pesältä. Päijät-Hämeen linnut 2:25-26
Jussila, E. 1981: Pikku- ja harmaapäätikan pesintäaikainen esiintyminen Päijät-Hämeessä 1970-luvulla. Päijät-Hämeen linnut 12:21-26
Koskimies, P. & Veistola, T. 1994: Puolentuhatta pikkutikkareviiriä jo tiedossa. Linnut 29 (6):4-5.
Koskimies, P. 1993: Pikkutikka, uusi valkoselkä? Linnut 28 (4):9.
Koskimies, P. 1994: Pikkutikan kartoitus alkaa. Linnut 29 (2):4.
Koskimies, P. &Väisänen, R.A. 1988: Linnustonseurannan havainnointiohjeet, 2. p. Helsingin yliopiston Eläinmuseo.
Laine, Lasse, J. 1997: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media
Lokki, J. ym (toim.) 1997: Suomen luonto: Linnut. Weilin Göös, Porvoo.
Nilsson, S. G., Olsson, O. & Wiktander, U. 1993: Mindre Hackspett – varför minskar den i Sverige? Vår Fågelvärld 52 (3):7-12
Olsson, O., Nilsson, I. N., Nilsson, S. G., Pettersson B., Stagen, A. & Wiktander, U. 1992: Habitat preferences of the Lesser Spotted Woodpecker Dendrocopos minor. Ornis Fennica 69:119-125
Pynnönen, A. 1939: Beiträge zur Kenntnis der Biologie Finnischer Spechte. I. Ann. Zool. Soc. Vanamo 7:1-166
Rassi, P. ym (toim.) 1986: Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö. II Suomen uhanalaiset eläimet. Ympäristöministeriö.
Saari, L. & Mikusinski G. 1996: Population fluctuations of woodpecker species on the baltic island of Aasla, SW Finland. Ornis Fennica 73:168-178
Segesvärd, P. 1994: Länsi-uudenmaan pikkutikat 1993. Linnut 29 (2):4.
Sibley C.G. & Monroe B.L. Jr. 1990: Distribution and Taxonomy of Birds of the World. Yale University Press, New Haven & London
Tiainen, J. 1985: Monitoring Bird Populations in Finland. Ornis Fennica 62:80-89
Wiktander, U., Nilsson, I. N., Nilsson, S. G., Olsson O., Pettersson, B. & Stagen, A. 1992: Occurrence of the Lesser Spotted Woodpecker Dendrocopos minor in relation to area of decidous forest. Ornis Fennica 69:113-118
Wiktander, U., Nilsson, S.G., Olsson, O. & Stagen, A. 1994: Breeding succes of a Lesser-Spotted Woodpecker Dendrocopos minor population. Ibis 136:318-322.
Väisänen, R.A. & Koskimies, P. 1989: Talvilinnusto 1988/89. Lintumies 24:190-203.
Väisänen, R.A., Lammi, E., Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. Otava, Keuruu.