Tieteen popularisointi

Sisällys

1. Miksi popularisoida?
2. Kirjoittaminen popularisoinnin välineenä
3. Kirjoittaminen popularisoinnin välineenä – toisenlainen näkemys
4. Kirjoittaminen; käytännön asioita
5. Kirjoittaminen ja valokuvaaminen
6. TV-viestintä
7. Tiedenäyttelyt (ja museot) popularisoinnin välineenä
8. Internet tieteen popularisoinnissa

Miksi popularisoida?

Esa Väliverronen 16.1.2002

Miksi popularisoida? Koska muulloin ”tavalliset ihmiset” eivät saa tietää tieteen tuloksista. Julkisuus on tieteen perusperiaate. Tutkimustulokset raportoidaan julkisesti tiedeyhteisölle. Tiedeyhteisön ulkopuolelle, ”tavalliselle ihmiselle”, tieto ei kuitenkaan kulje. Tieto ei kulje suoraan, koska nykytiede on niin monimutkaista etteivät eri alojen tutkimustuloksia ymmärrä kuin juuri sen alan asiantuntijat. Popularisointi onkin vaikeaselkoisten (ja tärkeiden) tieteellisten tulosten esittämistä niin että tavalliset ihmiset ne ymmärtävät.

Miksi tavallisten ihmisten täytyisi tietää tieteen tuloksista? Tutkimusten mukaan eurooppalaiset haluaisivat että tiede kertoisi itsestään nykyistä enemmän. Ja kanasalaisilla yksinkertaisesti on oikeus tietää! Tieto mahdollistaa yhteiskunnallisen keskustelun. Ilman tietoa päätökset ovat hataralla pohjalla. Ja kun hyvää tietoa tärkeistä asioista on olemassa, tulisi päätösten pohjautua siihen. Jari Niemelä: Erityisesti ympäristötutkimuksessa tämä on tärkeää: popularisointi-näkökulma olisi hyvä ottaa mukaan jo tutkimusta suunniteltaessa.

Julkisuus

Julkisuutta ei voi koskaan täysin hallita. Median huomio kiinnittyy asioihin, joita se itse pitää tärkeänä, ei niihin, joita tiedeyhteisö pitää tärkeänä. Toimittajat voivat myös olla laiskoja tai tietämättömiä, ja siten vääristellä julkistettavaa asiaa. Jos tiedettä tuodaan enemmän julki, on hyväksyttävä että myös negatiivista julkisuutta tulee. Tieteellä on varsin hyvä maine kansalaisten ja toimittajien keskuudessa, joten tutkijoilla on yleensä aika vähän pelättävää.

Mediassa harvoin ymmärretään että tieteen teko vie aikaa, eikä nopeita vastauksia tule. Media saattaa houkutella antamaan epäluotettavaa tietoa liian varhain.

Erilaisia kohderyhmiä

Tutkimuksesta tiedottaessaan tutkija toimii monilla areenoilla erilaisille kohderyhmille tiedeyhteisöstä kaupallisille markkinoille ja kansalaisyhteyskunnalle. Tuotteistaminen, versioiminen: sama asia esitetään eri yleisöille eri tavalla, ääritapauksessa eri yleisöille esitetään eri osia samasta asiasta.

Tieteen esittäminen ja tutkijan roolit

Näkökulma	Tehtävät	Roolit
Popularisointi	kertoo uusista (ja vähän vanhemmista) tutkimustuloksista	popularisoija
Orientaatio	tulkitsee uusia ilmiöitä ja ongelmia	tulkitsija (”yleistulkitsijat” haluttuja)
Politiikka	vaatii poliittisia toimenpiteitä, varoittaa uhkista	osallistuja (joidenkin mielestä tutkija ei saa olla tällainen)
Legitimaatio	tekee tiliä verorahojen käytöstä, markkinoi tutkimusta	manageri
Tiedekritiikki	tulkitsee ja kommentoi tutkimusta	kriitikko

TAKE HOME MESSAGE: Tiedettä pitää popularisoida, eri tavalla kohderyhmästä ja tavoitteista riippuen. Ihmiset kaipaavatkin popularisointia. Mediaa ei voi kuitenkaan täysin hallita, ja vääränlaista julkisuuttakin tulee.

Kirjoittaminen popularisoinnin välineenä

Juha Valste 18.1.2002 & Anto Leikola ja Petri Nummi 23.1.2002

Kohderyhmä ja yksinkertaistaminen

Kun kohderyhmänä ovat tavalliset ihmiset, pitää kielenkin olla tavallisten ihmisten ymmärrettävissä. Näin ehkä saadaan vaikeammatkin asiat perille. ”Koskaan ei saa ajatella että jos lukija ei ymmärrä, olkoon ymmärtämättä”. Oman kokemukseni mukaan jokin raja yksinkertaistamisen ja selkeämmin kirjoittamisen kohdalla kuitenkin on. Lähes aina löytyy ihmisiä, jotka eivät asiaa ymmärrä (vaikka vain laiskuuttaan). Ja jos asiaa yksinkertaistaa liikaa, alkaa tulla vastakkaistakin palautetta, myös ”tavallisten ihmisten” keskuudesta. Tavoitteena voisi pitää että kuka tahansa motivoitunut tai asiasta kiinnostunut tavallinen ihminen voisi asian ymmärtää. (ks. alla, Jan Rydmanin luentokerta)

Liika popularisoiminen ja yksinkertaistaminen ovat pahasta: se vääristää asioita. Popularisointi on (muun muassa) tasapainoilua yksinkertaistamisen ja tieteellisen tarkkuuden säilyttämisen välillä. Tarkkuus kärsii yksinkertaistettaessa, mutta tuskin kuitenkaan niin paljon kuin Tomi Kontio kirjoittaa kolumnissaan (Metro 22.1.2002): ”Popularisoitu tiede luo yksinkertaisuutta sinne, missä on monimutkaisuutta. Siksipä sitä voi pitää sci-finä tai uskontona – riippumatta siitä ovatko sen esittämät väitteet tosia vai epätosia.” Mielestäni tuo väite ontuu. Popularisoinnissa usko (tai paremminkin tieto) syntyy luottamuksesta ja ymmärryksestä, eikä auktoriteettien sanomasta.

Popularisoija ei siis kirjoita oman alansa kollegoille! Silti kollegoilta tulee herkimmin arvostelua. Usein arvostelijat ovat niitä, jotka eivät itse osaa kirjoittaa ja popularisoida. Ole myös kriittinen kun mietit millaiseen tekstiin tähtäät. Ovatko monet Tringankaan artikkelit kovin hyvää popularisointia?

Ei vain yksinkertaistamista: julkaisun menekki

Menekkiin vaikuttavat:

 

• Otsikko: monet ostavat kirjan lähinnä sen perusteella
• Persoonallinen, vetävä tyyli: ei vain uutta tietoa, vaan myös mielenkiinnon herättelyä.
• Persoonallinen kirjoittaja: Stephen Hawking hyvä
• Markkinointi: mainonta, arvostelut, em. asioiden esilletuonti ym.

Pelkkä yksinkertaistaminen ei riitä; asiat on myös selitettävä kiinnostavasti. Muuten niitä eivät innosta uusia, aiheesta jo kiinnostuneita ihmisiä lukemaan. Kun tietoon yhdistetään hieman runoutta ja persoonallista otetta, syntyy parempi populaari tietokirja, joka myy. Suomessa kuitenkin on kovin vähän persoonallisia tietokirjailijoita. Ja toisaalta esim. USA:ssa, Britanniassa ja muissa pohjoismaissa hyvin myyvät, persoonalliset tietokirjat eivät useinkaan mene kaupaksi Suomessa (HS 20.10.2001). Syynä ehkä erilainen ajattelutapa? Auttaisiko siis että olisi suomalaisia persoonallisia tietokirjailijoita? Vai ovatko suomalaiset vain tottuneet kauniisiin kuvakirjoihin niin että jättävät kuivan näköiset mutta vetävästi kirjoitetut kirjat huomiotta? Tiedelehdet kyllä myyvät Suomessa.

Median huomio

Yksi syy tietokirjojen huonoon menekkiin lienee että media antaa niille kovin vähän huomiotaan. Toimittajien mielenkiinto kirjaa kohtaan pitäisi herättää. Hyvä keino on saada Tieto-Finlandia -palkinto. Tai sitten vain oma-aloitteellisesti esitellä kirjaa heille. Pienet kustantamot (esim. Terra Cognita, Art House) ovat tehokkaita markkinoijia!

Tietokirjojen arvostelu voi suuresti riippua siitä minkä alan ihminen sen arvostelee. Eri alalta olevaa arvostelijaa ei kuitenkaan pidä pitää huonona asiana, popularisointihan nimenomaan suunnataan eri alan ihmisille. Myös väylä vaikuttaa. Esim. Hesari on ”patavanhoillinen”.

Rahaa vai ideologiaa?

Jos päätavoitteena olisi kirjan hyvä menekki ja rahan kääriminen, pitäisi lähtökohdan olla toinen. Ensi pitäisi tehdä markkinatutkimus: mitä ihmiset ostaisivat? Tuote pitäisi kaupallistaa ja sitä aktiivisesti markkinoida.

Suuret kustantamot kaupallistavatkin, mutta pienemmistä kustantamoista (esim. Art House, Terra Cognita) löytyy vielä ideologiaa (kuten myös biologien keskuudesta?). Niissä tiedettä ei popularisoida (pelkästään) rahan takia, vaan jotta ihmiset saisivat tietää tärkeistä asioista. Tätä tavoitetta ei voi saavuttaa tekemällä vain sellaisia kirjoja mitä ihmiset haluavat, koska silloinhan uusien asioiden ja tutkimustulosten esittäminen olisi paljon hankalampaa: ihmiset eivät osaa haluta sitä mistä he eivät tiedä. Tämä lienee yksi syy siihen että tietokirjailulla ei Suomessa tienaa; ideologisen työn lisäksi pitäisi olla rahaa tuova päätyö.

Kirjoittaminen popularisoinnin välineenä – toisenlainen näkemys

Jan Rydman 13.2.2002

Kansalaisilla on oikeus tieteelliseen tietoon. Tutkijoilla ei kuitenkaan ole velvollisuutta kertoa tieteestä tai verorahojen käytöstä. Instituutioilla kylläkin on. Tutkijoiden työnä on tehdä tiedettä. Tietysti on mukavaa, jos he sen lisäksi kertovat tutkimuksistaan kansalaisille.

Kenelle viestiä? Niille joita esitettävä asia kiinnostaa. (sanoi prof. Raimo Lehti) Asioita ei pidä yksinkertaistaa jotta sellaiset, joita asian pohtiminen ei juuri kiinnosta, sen myös ymmärtäisivät. Se olisi asiasta kiinnostuneiden aliarvioimista (=pahasta). On parempi että juttu menee vähän yli, silloin se on mielenkiintoista (ja kehittää ajattelua). Ja puhu oikeaa asiaa! Tieteen pitää olla tiedettä, siis tarjota oikeaa tietoa. Älä väännä rautalangasta, mutta puhu kunnon kielellä (suomeksi).

Toisaalta, jos kirjoitetaan vain asiasta jo kiinnostuneille, ei muille edes ehdi syntyä kiinnostusta. Pitäisi tasapanoilla haastavan ja yksinkertaisen kirjoitustyylin välillä.

Tiede ja journalismi

Toimittajat sanovat että tutkijat eivät tiedä miten journalismi toimii. Ja tutkijat sanovat että toimittajat eivät tiedä miten tiede toimii. Tutkijoiden mielestä tiede ei näy mediassa paljonkaan, mutta tutkimusten mukaan se näkyy. Ota nyt tästä selvää… Kaikki haluaisivat tehdä asiat omalla tavallaan. Ehkä pitäisi tarkastella asioita enemmän myös muiden näkökulmasta.

Tieteellisten seurojen valtuuskunta, Tieteessä Tapahtuu -lehti ja Tieteen päivät: Popularisointia tieteellisten seurojen toimesta: tavallisille ihmisille, mutta silti korkean tason säilyttäen. Ja julkisuutta sekä yleisöä tulee mukavasti!

TAKE HOME MESSAGE: Joku raja pitää olla! 😉

Kirjoittaminen; käytännön asioita

Juha Valste 18.1.2002, Anto Leikola ja Petri Nummi 23.1.2002 & Jan Rydman 13.2.2002

Tieteen seuraaminen

Juttuideat syntyvät paitsi omista ideoista, myös muiden jutuista (esim. ulkomaisista tiedelehdistä). Ideoita saadakseen ja tietojaan kartuttaakseen ja päivittääkseen on seurattava tiedelehtiä. Populaarit tiedelehdet (New Scientist, American Scientist ym.) yleensä riittävät, myös juttujen lähdemateriaaliksi.

Tapoja tehdä juttu

• Haastattelu (helppo, vaati valmistautumista)
• Kirjoittaa kokonaan itse (vaatii paljon perehtyneisyyttä)
• Kirjoittaa yhteistyössä tutkijan kanssa (ongelmia on, mutta tulos voi olla hieno)
• Tutkija kirjoittaa, sinä toimitat (usein työlästä)

Tutkimustuloksista kertoo tutkija, popularisoija voi jättää tuloksien, menetelmien yms. esittelyn vähemmälle. Tieteellisiä julkaisuja siteerataan yleensä vain lyhyissä uutisissa. Artikkelin pituus on tavallisesti n. 3-4 liuskaa (5000-8000 merkkiä (välilyönteineen)). Toimitus vastaa otsikosta, ingressistä, väliotsikoista ja kuvatekstistä, mutta tee silti omasi!

Hyvän jutun ominaisuuksia

• Vetäisevä otsikko ja imaiseva ingressi
• Helppolukuinen ja hyvää suomea
• Selkeästi jäsennetty, hyvät väliotsikot
• Selventäviä ja täydentäviä kuvia
• Kirjoita aktiivissa
• Älä kätkeydy tutkijanilmaisujen taakse, vaan kerro reilusti miten asian ajatellaan olevan.
• Ei mutkikasta tekstiä
• Vierasperäisiä sanoja
• Kaavioita (vain poikkeustilanteissa)
• Lähdeviitteitä, kirjallisuusluetteloita (vain poikkeustapauksissa)

Objektiivisuus

Kirjoittaja on omasta mielestään objektiivinen; kiistanalaisissa kysymyksissä pitää omaa objektiivisuutta pohtia. Omat mielipiteet voi kyllä tuoda esiin, kunhan muistaa (selkeästi) kertoa niiden olevan mielipiteitä.

Tietokirjailijan hyviä ominaisuuksia

• Tuttuja kustantamoissa (ei kuitenkaan missään nimessä välttämätöntä!)
• Oma-aloitteellisuus; oma teksti tuskin päätyy julkaisuksi, jos sitä ei tarjoa kenellekään. Neuvottele mahdollisten julkaisijoiden (lehdet, kustantamot ym.) kanssa
• Elävä kiinnostus kirjoittamiseen
• Harjoitteluinto: Urheilijat treenaavat nimettöminä ja ilman palkkaa pitkän aikaa ennen kuin saavat nimeä ja palkkaakin. Tietokirjailijoilla sama juttu! Pitää jatkuvasti kirjoittaa ja saada teksteistä palautetta. Julkaisukanavien toimittajat eivät kuitenkaan palautetta ehdi antaa, joten kannattaa pyytää kavereita ym. …

Kirjoittaminen ja valokuvaaminen

Heikki Willamo 25.1.2002

”Kysymys on siitä, että osaan löytää sen mikä on kuvaamisen arvoista. Haluan, että kuviini kätkeytyy tarina, kuinka pieni hyvänsä tai, ehkä vain tarinan alku. Haluan niiden herättävän katsojassa muutakin kuin esteettisen elämyksen. En vieroksu kauneutta, sen kaipuu asuu syvällä minussa, mutta itsetarkoituksena kauneudenpalvonta ei minua kiinnosta. Aihe on minulle kaikki kaikessa, siitä nousee kuvieni sisältö.” (Heikki Willamo, Luonnonkuvaaja 3/1996)

Eräs tapa tehdä kirjoja: Ei ajattele kohderyhmää, vaan tekee itsensä näköisiä kirjoja. Toiminee vain jos tyyli on sellainen josta ihmiset pitävät.

(Kirjoittajan) Hyviä ominaisuuksia

• Into kirjoittaa
• Mielikuvitus
• Kenttäbiologian tuntemus
• Biologian opinnot, kontaktiverkosto ja kokoelma hyviä kirjoja on hyvä yhdistelmä!

Kuvat lehdissä; neuvoja

• Pidä deadline! Tee mitä lupaat!
• Lehtiä eivät kiinnosta pelkät kuvat, vaan kuvat + teksti (tai pelkkä teksti). Erityyppisiin lehtiin tietysti erityyppisiä kuvia (kohderyhmä mielessä tässäkin).
• Kuva selitetään kuvatekstissä, eikä vain kuvailla sitä mikä kuvassa jo näkyy. se tekisi tuloksesta tympeän (varsinkin kuvaesitelmissä).
• Tunnelmakuvat eivät yleensä vaadi liiemmälti tekstiä, tapahtumat kylläkin.
• Yleisemmin asiasta kerrotaan leipätekstissä.
• Lehdet tykkäävät hellyttävistä kuvista, jotka liittyvät aiheeseen.
• Toimittajat, taittajat ym. tekevät omia parannuksiaan kuviin (ja kuvateksteihin); liitä mukaan omia toiveita ja vaihtoehtoja.
• Kirjoissa/artikkeleissa kuvien pitäisi muodostaa tarinan

Kuvaaminen; neuvoja

• Kuviin (pinnallisen) kauneuden lisäksi jotain muutakin
• Useampi kuva tekee usein hienomman kokonaisuuden. Älä jahtaa ”sitä yhtä kuvaa”.
• Älä jämähdä kuvaamaan vain yhdenlaisia kuvia
• Tiedä millaisen kuvan haluta. Mitä haluat sanoa?
• Luontokuvaajan tehtävä: viedä katsoja luontoon

Kuvaaminen ja sommittelu

• Kuvan viisi tärkeää pistettä: neljä kultaisen leikkauksen pistettä ja keskipiste
• Kuvattavan katse kultaisen leikkauksen pisteiden sisälle
• Huomaa toljotuksen ja katseen ero
• Diagonaali on kuvan vahvin linja
• Vasemmalle liikkuva raskas, oikealle liikkuva kevyt
• Pystykuva dynaaminen, vaakakuva rauhallinen
• Vaakakuva on ”oletus”, pystykuvan ottaminen pitää perustella
• Kertaus ja rytmi

Digimanipula

Willamo: Tilanteita ei pidä ruveta rakentamaan digitaalisesti. Kuvan parantelu luonnollisemmaksi on toinen juttu. Taivaan ja maan yhdistäminen eri kuvista on OK (korjataan filmin puutteita). Mutta linnun lisääminen kuvaan ei (sitä ei luonnossa siinä ollut (vaikka joku sen on ehkä nähnyt, niin kuin UFOnkin)).

Omia mietteitä: Raja kuvan luonnollisemmaksi muokkaamisen ja rakentamisen välillä ei ole selvä. Missä vaiheessa auringonlaskun värien voimistaminen on jo liikaa? Kuvien rakentamisen ”kielto” on hyvä juttu: vaikka yritettäisiin rakentaa sellainen kuva, jonka esittämä asia yleisesti tiedetään olevan olemassa, ei lopputulos välttämättä ole totuudenmukainen (tai niin totuudenmukainen kuin aidossa tilanteessa otettu valokuva).

TV-viestintä

Biologian vs. muiden tieteenalojen popularisointi TV:ssä (omia mietteitä)

TV:n tiededokumenteissa usein huomaa että biologiset dokumentit ovat useimmiten pinnallisia luontodokumentteja joissa vain ihastellaan ja kuvaillaan luonnon ihmeitä. Kun taas esim. geologiset dokumentit (ne jotka olen nähnyt) ovat ongelmakeskeisiä: niissä lähdetään jostain ilmiöstä, jonka tutkimista ja selvittelyä ohjelmassa esitellään. Ehkä tämä on osa maailmanlaajuistakin ”kauniiden kuvien ja lepertelyn” ongelmaa tieteen popularisoinnissa.

Tiedenäyttelyt (ja museot) popularisoinnin välineenä

Hannu Salmi 15.2.2002

Taustaa

Museot ovat syntyneet viime vuosisatojen aikana, lähinnä kuriositeettiesineiden kokoelmina. Nationalismi on vaikuttanut niiden syntyyn; ylpeinä esitellään mitä kaikkea meillä on. Satakunta vuotta sitten tapahtui suuri muutos: museoon tuotiin vempeleitä, joita kävijät voivat itse käyttää (hands-on -periaate). Näin syntyivät tiedekeskukset. Nykyaikaiset tiedekeskukset ovat kuitenkin yleistyneet vasta viime vuosikymmeninä.

Millainen on huono tiedenäyttely? Sellainen, joka oli hyvä 15 vuotta sitten, mutta jolle ei sittemmin ole tehty mitään. Tiede muuttuu, joten tiedenäyttelyidenkin on muututtava. Samoin on asia museoiden kohdalla: esitettävien asioiden on muututtava niin että ne vastaavat senhetkistä tieteellistä tietoa.

Oppiminen ja opetus

Oppimisen voi jakaa kolmeen ryhmään:

1. Satunnaisoppiminen: Yksittäiset asiat, jotka jäävät mieleen
2. Epävirallinen oppiminen: Vapaaehtoisesti tehty, mutta kuitenkin jossain määrin suunnitelmallinen oppiminen
3. Virallinen opetus: Koulujen, kurssikeskusten yms. tarjoama opetus

Epävirallista oppimista on joskus pidetty kouluopetuksen uhkaajana! Sekin on kuitenkin tärkeää oppimisessa. Tiedenäyttelyt, museot, media, Internet, yleiset luentosarjat, harrastuksiin perustuva oppiminen yms. sijoittuvat tänne. Ongelmana voi olla tietolähteen luotettavuus; kun koulujen opetusta valvovat ja suunnittelevat alan asiantuntijat, voi epävirallista opetusta tarjota kuka vain (pätee erityisesti Internetissä, esim. evoluutio.). Tiedotusvälineiden luotettavuuskin voi olla niin ja näin. (TV-uutiset: geenejä päässyt luontoon! Asiantuntija haastattelussa: Nyt on piru irti!) Tästä voi syntyä väärin oppimista, joka on tieteen oppimisen pahin ongelma.

Tiedekeskukset opetuksessa

Tiedekeskukset yhdistävät toiminnassaan tiedettä, teknologiaa ja koulutusta. Ne toimivat paitsi epävirallisessa opetuksessa, myös virallisessa opetuksessa luokkaopetuksen tukena. Heureka olikin suomalaisen yhteiskunnan vastaus tietoyhteiskunnan tuloon. (vrt. esim. USA:n koulutusjärjestelmän uusiminen Sputnikin jälkeen) (Muutenkin tutkimuksen ja teknologian rahoitusta on suomessa lisätty 1980-luvulta).

Näyttelyissä oppiminen eroaa kouluissa oppimisesta:

• Ei tarvita muistiinpanovälineitä
• Oppiminen kokeilemalla ja laitteita käyttämällä
• Näyttelyissä sellaisia opetuslaitteita, joita kouluissa ei ole

Näyttelyoppimista edistää huomattavasti se, että aihetta käsitellään myös koulussa, ennen tai jälkeen näyttelyissä käynnin. Oppilaille voi tarjota myös (lyhyitä) kysymyksiä tms. materiaalia, joka ohjaisi näyttelyssä toimimista, niin että käynti ei olisi vain näpertelyä laitteiden parissa.

Mikä vaikuttaa näyttelyiden suosioon?

• Aihe (Dinot ym. muutenkin pinnalla olevat aiheet kiinnostavat)
• Toteutuksen laadukkuus
• Monipuolisuus (eri osanäyttelyiden välillä ja vuosien välillä)
• Osanäyttelyiden sijoitus

Mitä ottaa huomioon näyttelyiden suunnittelussa?

Näyttelyn pitää olla

• Tieteellisesti relevantti & luotettava
• Toteutettavissa (rahoitus ym. OK)
• Yleisöä kiinnostava
• (Ajankohtainen)

Näyttelyiden tekijöillä voi olla asiantuntemusta ja uutta tietoa, jota koulujen opettajilla ei ole. Tätä hyödynnettävä! On myös panostettava asioiden perillemenoa (ks. yllä ”näyttelyissä oppiminen”).

Näyttelyn käyttöliittymän ei pidä olla kikkaileva vaan helppokäyttöinen! Näyttelyn toiminnan kokeilun ei pidä viedä aikaa aiheeseen tutustumiselta. (Muistettava erityisesti verkkonäyttelyitä tehdessä!) Hyvä käyttöliittymä edistää myös ahaa-elämysten syntymistä.

Internet tieteen popularisoinnissa

Jukka-Pekka Jäppinen 20.2.2002

Internetissä olisi kysyntää luotettavalle, uudelle popularisoidulle tutkimustiedolle. Lukijoita olisi, mutta monet (tutkijat) aliarvostavat nettiä popularisoinnin ja tiedonjulkistamisen välineenä.

Laura Hiisivuori: ”nykyajan nuoret eivät käytä kirjastoja, vaan nettiä. Jos jotain ei ole netissä, sitä ei tarvitse tietää.” Osuvaa! Esim. evoluutiosivuiltani tulee paljon kyselyjä, joissa kysellään nimenomaan eri asioista kertovia nettisivuja, ei kirjoja. Kirjasto kuitenkin on toistaiseksi nettiä laajempi, syvällisempi ja etenkin luotettavampi tietolähde.

Vaikka Internet-julkaiseminen perustuu tekstiin ja kuviin (ja joskus ääneen ja videoon) kuten perinteiset mediatkin, eroaa se silti merkittävästi näistä. Netistä ei saa läheskään kaikkea irti jos käyttää sitä samoin kuin perinteisiä medioita. Muutamia asioita (joista osaa sivuttiin luennolla), omiani ja Jäppisen mietteitä:

Tekstin pituus

Netissä liikkuvat ihmiset ovat usein levottomampia: he haluavat löytää etsimänsä tiedon mahdollisimman nopeasti, eivätkä jaksa paneutua pitkään ja syvälliseen tekstiin. Toisaalta, koska netissä julkaiseminen on halpaa, voi siellä julkaista myös vain pientä yleisöä kiinnostavia, pitkiä tekstejä. Parasta olisi tarjota teksteistä tiivistelmät sekä pitkät versiot.

Sivujen pituus

Jotkut pitävät että asia on pilkottu monille pienille sivuille, kun taas toiset pitävät siitä että yksi asia on yhdellä sivulla. Lukuisat sivut tekevät asian helposti sekavaksi kun taas pitkillä sivuilla latausajat ovat suuret.

Kuvat

Myös kuvien julkaisu on käytännössä ilmaista, niin väri -kuin mustavalkokuvienkin. Kuvat kuitenkin pidentävät latausaikoja ja näin vaikeuttavat käyttöä (ja karkottavat lukijoita), jos niitä käyttää väärin.

Luotettavuuden arviointi

Koska kuka tahansa voi julkaista netissä mitä tahansa (ja väittää itseänsä keneksi tahansa), luotettavuuden arvioinnista tulee tärkeää. Sivujen tekijä voi lisätä lukijoiden luottamusta mm. kirjoittamalla vakuuttavasti, kertomalla itsestään ja valitsemalla sivujen sijoituspaikan (esim. HY:n sivujen alle)

Viittaaminen nettijulkaisuun

Vakiintunutta tapaa ei vielä ole. Viitattaessa pitäisi mainita ainakin osoite, kirjoittaja ja päivämäärä milloin sivu on luettu (tai sivun versionumero). (Ks. ohje verkkojulkaisuusn viittaamisesta)

Sivujen löytäminen; mistä kävijät tulevat:

• Hakukoneet (sivujen tekeminen niin, että ne sijoittuvat hyvin eri hakukoneissa, on oma taiteenlajinsa (Search Engine Optimization; SEO))
• Linkit (hyville sivuille tulee enemmän linkkejä)
• Viidakkorumpu (tai sähköposti)

Tulevaisuus

Kustantamot yms. saattavat alkaa tarjota maksullisia luontotietoportaaleja, joihin tutkijat kirjoittavat maksusta juttuja. Tällä hetkellä lähes kaikki tieto netissä on ilmaista, koska ei ole olemassa helppoja verkkomaksutapoja. Suurin osa tiedosta kuitenkin tullee pysymään ilmaisena, kun julkaisijoina eivät ole voittoa tavoittelevat yritykset, vaan yhdistykset, valtionlaitokset, yksityiset ihmiset yms.

 

Avainsanat: tieteen popularisointi, kirjoittaminen, tiede, biologia, kansantajuistaminen, yleistajuistaminen